Jännän äärellä

Jännän äärellä. Tai mitä sitä kainostelemaan: täysin paniikissa. Huomenna on elämän ensimmäiset voimanostokisat Tampereella.Vielä en saa virallista tulosta, koska antidoping-sopimus ei ole ollut voimassa vaadittua kolmea kuukautta, mutta on hienoa, että Tampereen Voimanostajat/HH Gym antavat mahdollisuuden päästä koittamaan kykyjään oikeiden tuomareiden edessä. Olen aivan säälittävä rimpula painoluokkaani tai tukevasti ylipainoinen keveämpään. Nostokokemusta on liian vähän. Epäilyttää, kuinka Sheikon metodin ekstrapolaatio, eli vaihtelevilla keveähköilläkuormilla ja valtavalla volyymilla rakennettu liikemalli ja motorinen kontrolli siirtyy supramaksimaalisiin kuormiin. Pari viime viikkoa harjoittelua on vaan kevennelty. Jos olisin tehnyt oman pääni mukaan, olisin varmaan hermostuksissani testaillut maksimirautoja menen tullen. Ja luultavasti ajanut hermostoni ylikuormitustilaan tai satuttanut itseni. 

 

En ole valmis, en. Puolivakavaa punttitreeniä takana vasta vuosi ja voimanostotyyppistä harjoittelua kesästä. Kesä ja alkusyksy oli epäsäännöllistä haahuilua koulutusrumban vuoksi. Mutta milloinkas sitä ihminen valmis olisi? Onhan se hyvä ottaa luulot pois heti alussa, tehdä ne pakolliset virheet merkeissä ja kokeilla mitä pää ja ruumis kestää. Minulla on paljon kilpailukokemusta, mutta aivan toisen tyyppisistä lajeista. Kestävyysurheilussakin silmänräpäys voi muuttaa kisan suunnan, mutta graavia loukkautumiseen johtavaa virhettä tai loppukirissä nukahtamista lukuun ottamatta on yleensä aikaa paikkailla mokia jopa tuntikausia. Työlästähän se saattaa toki olla. Voimanostossa kilpailut ovat pitkiä, mutta nostoaika alle kymmenen sekuntia. Pieleen lähtenyttä nostoa ei yleensä ole voimia korjailla. Suosikkinostossani maastanostossa tyyppivirheeni suuremmilla raudoilla on se, että nostossa tulee kiire, irrotus on turhan vauhdikas, nosto siirtyy selälle liian aikaisin ja tanko jää vatkaamaan polville tai puolireiteen. No se tärinä on tavallaan rentouttavaa, mutta toivottavasti sitä ei tarvitse huomennatuomareille esitellä. Hätäinen kyykky jää pintaan ja penkki rinnalle. Onneksi kaikkia saa yrittää kolmesti. 

 

No piruko sinne kisoihin ajaa, jos kerran pelottaa? No ensinnäkin tykkään suorasta toiminnasta. Jos kilpaillaan, niin kilpaillaan. Ihan turha elvistellä kyvyillään, jos ei ikinä uskalla tulla viivalle. Aina ei voi onnistua, joskus suoritus on kaikesta panostamisesta huolimatta kehno, mutta jossittelu ja selittely on turhaa. Aika monesti olen itselleni lähtökarsinassa tai viimaisella järvenselällä luvannut, että tästä lähin vaan harrastelen kivasti ja annan oikeiden urheilijoiden kisailla. Ehkä olen koukussa jännitykseen ja mielenhallintaan. Vaikka paniikki ei varmasti kenestäkään ole mukavaa, tiedän, että toimin parhaiten silloin, kun selkä on tiukasti seinää vasten ja edessä on vain yksi suunta. Turha paniikki häipyy, kun keskittyy suoritukseen ja seuraa sivusilmällä mitä kilpasiskot tekevät. Maastopyöräilyssä on huikeaa huomata ajolinja, jota muut eivät nää tai löytää voimanrippeet, jotka auttavat survomaan ohi, vaikka mitään järjellistä linjaa ei olisikaan. Toisaalta, kun väsymys tai kipu hajottavat suoritusta, vaaditaan taitoa siirtää huomio jonnekin aivan muualle.Juoksuvuosina opin melkein odottamaan kipua. Ahaa, nyt sattuu, tämä kipu on nyt kääntämässä huomiotani pois väsymyksestä ja auttaa minut maaliin. Huomenna en pääse voimien loppuessa metsään piiloon, mutta pitää toivoa, että vanha sirkushevonen syttyy katseiden alla ja pystyy vähintään yhtä hyvään suoritukseen, kun yksin Kutjulassa. Objektiivisesti arvioiden tulokseni tulee olemaan onnistuessaankin säälittävä, mutta kuten pikkuveljeni sanoi, jos saan hyväksytyt nostot, tulee varmasti kisaenkka!