10. Ajopäivä. Ei se aina kulje.

 In Täti Aurinkoisen hilpeä hyvinvointiblogi

Kuvan nimi voisi J. Leskistä lainaten olla Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin. Paitsi ettei tuossa ole ilta. Aamulla tuulen loppuminen yllätti purjehtijat. 

Kuten ehkä edellisestä viestistä kävi ilmi, kumpikaan meistä ei ole ihan pähkinöinä Gardasta. Aamu ei  tosin lupaillut ihan yhtä paahteista päivää kuin eilinen, mutta hiostavaa oli. Ukkonen jyrisi kaukaa ja välillä ropsahti muutama pisara vettä. Ajateltiin nousta rantativolin ja helteen yläpuolelle ja käyttää siihen alkuun hissiä. Pekka kaivoi Bikemapistä upeaksi kuvaillun maastoreitin, joka lähti Malcesinen kabiinin yläasemalta kohti Monte Baldoa. Luvassa oli reipas 50 km ajoa ja n 900 m nousua. Homma alkoi mennä poskelleen heti alussa. Hissin ala-asemalla huomattiin, että seuraava vuoro, johon pyörät saisi ottaa mukaan lähtisi vasta parin tunnin päästä. Meillä oli siis hyvää aikaa hikoilla ja syödä lounasta. Pyöräilijöille oli varattu oma kabiini ja se tulikin tupaten täyteen. Muu väki kulki ylös nonstoppina, mutta pyöräilijöille oli varattu tietyt vuorot, aamuisin vuoroja oli tiheämmin ja kymmen ja kahden välillä oli tauko. Varmaan ruuhkan vuoksi.

Kabiini vei meidät 1760 metriin. Aika moni muukin oli päättänyt tulla katselemaan maisemia. Pyöräreitti lähti laskemaan hiekkaserpenttiinä ja saavutti pian asfalttitien. Sitä sitten jyrättiinkin pitkään ja hartaasti. Tässä kohtaa molemmilla alkoi alahuuli väpättää. Tällä reissulla ollaan ajattelu asfattitietä ihan riittävästi ja tänään oli toiveissa kunnon maastoiloittelu, kun kerrankin sai ajella ilman kuormaa. Maisemat toki oli hienot, mutta paremmin tuo tie olisi maantiepyöräilyn sopinut kuin läskillä lätsyttelyyn. Oltiin kunnon maastoajon toivossa pudotettu rengaspaineet alas, mutta nyt saatiin pumpata renkaat nöyrästi takaisin täyteen. Maisemat oli toki edelleen hienot ja Suunnin mukaan lämpöä oli siedettävät +20. Kun ajossa ei oikein ollut kehumista, niin onneksi oli edes lehmiä.

Lehmistä tehtyjen havaintojen mukaan kärpäset kiusasivat täällä paljon enemmän kuin ylempänä vuoristossa ja lehmillä näytti olevan aitaukset, mutta useimmin ne kuitenkin olivat aitauksen ulkopuolella.

Sotkettiin siis asfattia ja kun nousua oli takana jo 500 m, kiroilu alkoi nousta uudelle tasolle. Pekka mökötti ja mie yritin ajaa mäet mahdollisimman kovaa, että pääsisin pois täältä. Vaikka sinne rannalle. Tosin lähtö oli mennyt niin myöhään, että vaikka heti oltaisiin perillä, niin kummoista rusketusta ei ehtisi hankkia.
Colonei di Pesinasta alkoi yllättäen hiekkatie. Ei se nyt kunnon maastoajoa ollut, mutta riittävän lähellä kuitenkin, Vähennettiin innoissamme renkaista painetta ja Pekka viritteli oikein kameran päähänsä.

Matkalla pujotettiin aika monen piikkilanka-aidan välistä, mutta kyllä sen reitin piti tuosta kulkea. Matkalla oli tiiviitä betonilla päällystettyjä nousuja, mutta kyllä ne ylös tuli kun oikein sitkutti.

Hiekkatie päättyi yhtä nopeasti kuin alkoikin. Masentuneina ei jaksettu enää pumpata renkaita vaan ajeltiin kieli keskellä suuta peläten, että rengas vekkaa alle. Toinen masennuksen aihe oli se, että Suunnon mukaan nousumetreistä puuttui edelleen 250 m. Toivoin, että reittikuvauksessa myös nousumetrit olisivat menneet pieleen.
Toive ei toteutunut,  Pradan kylän jälkeen alkoivat nousut. Pradassa ei näkynyt käsilaukkuja eikö muutakaan luksusta. Kiroiltiin ja ajettiin. Mie pääsin raivon siivin helpohkosti ylös ja Pekka maksimoi kurjuuden ja kihnutti hitaasti. Mäki maksaa velkansa ja niin kävi nytkin. Alamäki oli hurja. 

Mäki olisi laskeutunut Castello di Brentronen kylään, mutta hypättiin 17. mutkassa  ulos ja jatkettiin laskettelua kohti kotikylää. Mäessä ilmeisesti pidetään mäkikisoja, eli jos jotakuta muutakin rantaelämä ahdistaa, niin nousu varmasti rauhoittaa nopeasti. Koska tultiin mäkeä vastavirtaan ja muutenkaan olo ei tuossa kohdassa ollut kovinkaan vastaanottavainen, ja hypättiin vielä keskenkaiken “polulle” niin speksit jäivät hieman epäselviksi, mutta luultavasti nousua n 7 km matkalla olisi 1000 m. Ihan kiva. Kotona selvisi, että nousun nimi on Prada Alta ja keskijyrkkyys on14,8 ja maksimi 17%. Eipä ole ihme, että jarrut kärysivät.

Myös siis kurvattiin “polulle” ja kaahattiin ensimmäiseen ravintolaan syömään.
Monenlaisia lenkkejä on tullut ajettua, ja tuo jää historiaan ehkä yhtenä huonoimmista. Eihän se reitin syy ollut, meillä oli vaan väärä asenne ja väärät odotukset. Huomenna pakataan reput viimeisen kerran ja ajetaan viimeinen etappi kohti Veronan lentokenttää.
Call Now Button

Tämä sivusto käyttää evästeitä. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt evästeiden käytön.  Lue lisää