11. Ajopäivä. Villa Franca
Viimeisen kerran kamppeet reppuun. Kummasti tuntuvat tavarat turvonneen, kun eivät olleet mahtua millään. Ja päivä päivältä reppu on myös painavampi, vaikka eilen söinkin Söldenistä asti rakkaudella raahaamani suklaat pois. Kumma kyllä, vaikka tavarat levitettiin joka ilta pitkin hotellihuonetta, mitään ei ilmeisesti ole unohtunut. Tänään pakkaamiseen piti käyttää hieman enemmän ajatusta, että työkalut ja nesteet olisivat viimeistään turvatarkastuksessa jossain muualla kuin repussa. Kiva olisi jos löytyisi ”puhdasta” päälle, kun viimein päästään kentälle. Puhtaat vaatteet ovat kyllä toiveunta, onhan näitä nyrkkipyykillä pyykätty, mutta puhtaus ja raikkaus on kyllä kaukana. Vaikka en yleensä kovinkaan paljoa kiinnitä huomiota siihen mitä päälleni puen, niin nyt katselen kateudella kaikkia ohitse lipuvia kesämekkoja. No huomenna sitten.
Matkaan päästiin puolisen tuntia etuajassa, meillähän on tapana suunnitella aikataulut viimeisen päälle… Reitistä ei ollut ihan selvää käsitystä. Ajateltaisiin Gardan-(ihanaa)rantaa kunnes kurvattaisiin sisämaahan ja suunnistettaisiin kohti lentokenttää. Alkumatka sujui vauhdikkaasti, eka 20 km 47 min. Liikenne alkoi ruuhkautua kylien kohdalla, mutta joten kuten pääsi pientareen puolelta pujottelemaan. Maantiepyöräilijät työntivät autoletkoista ohi melko pelottomasti, oli siinä tainnut yksi pyöräilijä vähän osumaakin saada. Reitti oli toki kaunis, mutta tiukasti piti pitää katse pientareessa ja Pekan takarenkaassa, jos mieli ehjänä selvitä.
Gardan kaupunkiin saavuttaessa liikenne oli jo ihan tukossa, vaikka ei se ihan siltä tuossa kuvassa näytäkään. Pelastauduimme kahville rantaan. Väkeä oli rantabulevardin täydeltä ja eteneminen vaikutti aika toivottomalta. Miulla oli joku ihme paniikki ehtiä lentokentälle niin pian kuin mahdollista, vaikka meillä oli ruhtinaallisesti aikaa. Pekka otti tämänkin ihan rauhassa. Väsymys alkoi ilmeisesti painaa, kun myös jokapuolelta kaikuva saksa alkoi ottaa päähän. Tuntui, ettei kukaan koko järvellä puhu italiaa.
Ihmispujottelun lomassa ehdittiin shoppaillakin, eli saatiin hankituksi makuualusta, jolla saataisiin taas pehmustetuksi pyörät kuljetusta varten. Aikamme kujilla puikkelehdittuamme pääsimme lopulta ulos kaupungista. No viime kesän rantautuminen tulikuumaan Sirmioneen oli vielä paniikkiherkenpi kokemus.
Seurasimme rantatietä Bardolinoon asti, josta kuvasimme sisämaahan. Isoa tietä, pientä tietä, tietä viinitarhojen välissä ja tietä kanavan varressa. Kovin romanttistahan tuommoinen viinitarhojen välissä kruisailu on, mutta ilmeisesti helle karkoitti suurimman romantiikan tarpeen.
Ihan niin kuuma ei ollut kuin viime vuonna, mutta lähellä neljääkymppiä mentiin. Reittiin kuului toki myös perinteinen kurvailu teollisuusalueilla. Osuimme samaan baariin lounaalle kuin edellisenä vuonna.
Pekka yritti oikaista lentokentälle.
Veronan kenttä on suht pieni ja helposti saavutettavissa myös pyörällä. Teimme leirin terminaaliinja pakkasimme pyörät retkipatjaan. Vartijat kävivät säännöllisin väliajoin seuraamassa riehumistamme Leathermanin ja retkipatjaan kanssa. Yksi vartijoista vei luvan kanssa patjan rippeet kotiinsa.
Yritettiin peseytyä ja vaihtaa puhtaampaa päälle, mutta olo oli tahmea. Oltiin niin hyvissä ajoin paikalla, että saimme vähän aikaa odotella tiskin aukemista. Kun tiski aukesi ja virkailija näki pyörät, alkoi show, joka viihdytti koko terminaalia. Muutama puhelu ja runsaasti huitomista. Pyörät talutettiin hihnalle, johon ne eivät tänäkään vuonna sopineet. Taas muutama kiihtynyt puhelu. Ylemmältä taholta tuli määräys, että kiekot pois ja satulat alas. Yritettiin taas selittää, että pyörä ei mahdu yhtään paremmin hihnalle vaikka takakiekot irrottaa. Saatiin lievennettyä tuomiota, eli vain etukiekot irti, mutta irrotetun kiekon pitäisi kulkea pyörän mukana. Ahaa! Virkailija kehotti kääntymään matkalaukkuja turvapakkaavan firman puoleen.
Pakkauspojat tuijottivat epäuskoisina, mutta käärittävä oli, kun kerran ylempää käsky tuli. Toimitus keräsi laajan yleisön ja miekkoset riehuivat hiki päässä. 5 min ja 20 €/ pyörä, mutta kuljetus ei maksanut mitään. Jos pakkausoperaatioon ei oltaisi ryhdytty, kuljetus olisi maksanut 75 €/fillari. Kun pyörät oli pakattu, muistettiin, että olisihan meillä ollut irtohihnat matkassa, joilla etukiekot olisi voitu köyttää. Tiedä sitten olisiko kelvannut. Eli jos ken aikoo Villa Francasta lentää laukuttoman fillarin kanssa, niin kannattaa varautua viivytyksiin kentällä. Kaikilla muilla kentillä pyörä pitää kuljettaa rullaavana, ohjustanko käännettynä ja polkimet irroitettuna, mutta täällä ei. Tänään ohjeistus oli tämä, huomenna se on voi olla joku muu.
Meidän järjestämän viihdykkeen lisäksi matkalaisilla oli urheilullisempaakin tuijotettavaa. Italian uintimaajoukkue oli saapunut kentälle. Oli siinä tyttöjä ja poikia hartioilla paiskattu. Italian uinnin supertähti Frederica Pellegrinikin sulhasineen oli paikalla. Hänellä kulkee varmasti muutkin lajit kuin tätipohja. Itse olen niin urpo, että juuri ja juuri tunnistin urheilijat uimareiksi, mutta onneksi laventelimyymälän myyjätär minua valaisi.
Münchenin lento oli myöhässä, liekö syynä ammuskelu Olympiakauppakeskuksessa. Münchenin kentällä ei tosin huomattu mitään poikkeavaa. Helsinkiin päästiin kaikkine tarvaroinemme ehjinä, vihreään muoviin pakatut fillaritkin saapuivat ainakin päällisin puolin kunnossa. Kenttähenkilökunnata pyöritteli taas päätään pakkaukselle. Fillari oli melko mahdoton kuljetettava terminaalista ulos, ei se ainakaan matkatavarakärryssä liukuovista pihalle mahtunut.
Edessä oli vielä öinen pikataival kohti Leppävirtaa. Havahduttiin ruokapaikan metsästykseen liian myöhään, keittiöt olivat jo kiinni ja jouduimme jatkamaan reissumieslinjalla eteenpäin. Kotiuduttiin ennen kolmea.
Koirat eivät juuri paluutamme noteeranneet. Tassu ei välittänyt edes jaloilleen nousta. Jotenkin reissu tuntui vajaalta. Jos oltaisiin menty perinteisellä kaavalla, molemmat olisivat kammeeneet aamulla töihin seitsemään ja muutenkin täyshärdelli päälle. Nyt lapset tulevat vasta huomenna, töihin pitää raahautua tiistaina ja Pekka lähtee uudelle reissulle vasta maanantaina, jotain on siis opittu. Talon- ja koiranvahdit olivat uuvuttaneet koirat ja puunanneet talon putipuhtaaksi, joten mikä tässä on laskeutuessa arkeen. Olo on vielä kohtuullisen hirveä, mutta eiköhän se vielä iloksi muutu. Pyykkiä näillä reissulla tulee tuskin koneellista, joten siitäkään ei tarvitse ottaa kierroksia.
Kun olo ja ajatukset kirkastuvat palataan vielä matkan tunnelmiin. Tai joihinkin muihin tunnelmiin. Pekalla on tekeillä The Trail Movie, jonka ensi-iltaa joudutaan ehkä odottamaan hetki, mutta hyvää kannattaa odottaa. Kiitokset mukanakulkemisesta, palataan vielä asiaan! Tälläistä reissua ei enää tehdä, niin sanottiin viime vuonnakin. Alotin kuitenkin sopeutumisvalmenuksen ensi kesää silmällä pitäen. Ajateltiin panostaa sekä ravintoon että lookkiin. Eväät löytyivät Alkosta ja Lidlistä.
Ja Me naisista ohjeet miten siellä Alpeilla pitäisi pukeutua. Miulta puuttui nuo kaikki, ilmankos hapotti. Ainoastaan kampaus oli huoleton, joskin ilman lettejä.