2. Ajopäivä. Nöyryys alkaa löytyä
Tänään ajeltiin Landekista Bondenalpeen pitkään ja hartaasti, välillä ehkä vähemmän hartaasti ja enemmän kiroillen. Landekissa meidät majoitti hotelli Schwartzer Alder. Mukava ja siisti paikka. Paksut seinät eristivät sekä äänet että wlanin. Pyörät sai lukolliseen varastoon. Hotellin nurkalla kulki vilkas tie, jossa moottoripyörät möykkäsivät, mutta sisälle ääni ei kuulunut. Illalla hotellin ravintolan melkoisen topakka tarjoilija pisti meidät kuriin ja herran nuhteeseen, antoi tosin ruokaakin kun nätisti pyydettiin. Erityisen paljon nuhteita sai Pekka. Aamupalakin eteni hyvässä järjestyksessä, sitä istutaan siihen pöytään joka isäntä meille pöytäkortilla osoittaa eikä lähdetä mihinkään haahuilemaan.
Lähtökuvan outoon ei löydetty tällä kertaa moottoripyöräjengiläistä mutta pyöräretkeläiset hoisivat homman.
Yllättävän iloisen näköistä porukkaa, ottaa huomioon, että edessä on 50 km pitkä ylämäki heti kärkeen.
Landekista lähdettiin kihnuttamaan pikitien laitaa kohti hiihtokeskushelvetti St. Antonia. Mikäs oli kihnuttaessa, kun oli näin informatiiviset opasteet.
Että mihinkä?
Maantien laitaa jaksoi hyvin ajella, kun maisemia oli muistettu laittaa tien viereen. Lisäksi tien päältä alkoi löytyä tuttuja. Toistuvasti törmäiltiin muutamaan ryhmään. Siinä sitten lapaa ylös ja tarinointia tilaisuuden tullen. Tavattiin myös eka porukka, joka ajeli samaa reittiä. Piansista porukkaamme liittyi hetkeksi maastopyöräilijätär, joka kertoi omistavansa Karjalan karhukoiran. Edelleen jaksan hämmästellä sitä, miten iso osa maastopyöräilijöistä on täällä naisia. Lisäksi tuntuu, että reiteillä tulee vastaan eniten pariskuntia, siis näitä perinteisiä mies-naispareja. Suomalainen mieshän pakenee metsään mieluiten yksin tai poikaporukassa. Saattaa se syy tietysti olla suomalaisessa naisessakin.
St Antonissa takana oli ensimmäiset 500 m nousua. Helposti tuli ei siinä mitään. Vähemmän helppo osuus alkoi supermarketissa, jossa yritettiin täydentää eväsvarastoja. Mahdottomimmaksi osoittautui urheilujuomatablettien osto. Tarjolla on ainoastaan kalorittomia vaihtoehtoja. Mikähän hiton järki niissäkin on? Elektrolyytit löytyy toki ja jopa kofeiinia, mutta energiaa ei. Proteiinipatukoita löytyi myös jos jonkinlaista mutta energiapatukoita vähemmän. Geelien kanssa värkkääminen on aika rasittavaa puuhaa. Yleensä geeliä löytyy kaikkialta muualta paitsi suusta.
Käkikellotalojen ja hiihtohissien hämmästelyn jälkee St Antonista jatkettiin ylämäkeen. Ensimmäistä nousua oli vielä tonni jäljellä. Alkuun ajeltiin ulkoilualueen läpi ensin asfaltti- ja sitten hiekkahietä. Maisemia on vaikea kuvata ja kuvailla, mutta uskomattoman upeita olivat. Kannattaa mennä itse katsomaan.
Suuren seikkailun tuntua vähän laimensi se, että vastaan tuli postibussi.
Mitä ylemmäs kiivettiin, sitä kirkkaammaksi jokivesi muuttuu. Olin onnesta soikeana, kun löysin kirkkaasta vedestä ensimmäiset kalat. Laji jäi tunnistamatta mutta jotain lohikaloja ne olivat. Ehkä taimenia.
Konstanzer Hutista taas löytyi varmaan maailman onnellisimmat lehmät. Oli tilaa laiduntaa, iso lauma, vasikat matkassa ja kirkasta vettä. Ja kun näkee onnellisen lehmän väistämättä onnellistuu itsekin. Niin helppoa se on.
Konstanzer Hutiin päästiin ilman vaikeuksia, mutta matkan ja ylämäen jatkuessa olo alkoi muuttua melko omituiseksi. Lienekö rasitus, helle vai korkeus, vaiko kaikki yhdessä tekivät olon oudoksi. Tauot juttujen välissä alkoivat venyä ja ajotaukoja pidettiin tiheästi. Schönverwall hutin jälkeen alkoi reissun ensimmäinen oikeasti tekninen osuus. Pyörän hallinta oli suurin piirtein samaa tasoa kuin olisi ensimmäistä kertaa pyörän selässä ollut. Jotenkin siitä selvittiin kun varman päälle mentiin. Ennen reitin korkeinta kohtaa Heilbrönner Hutia edessä oli aivan järkyttävä työntönousu tai oikeastaan kanto-. Jaloista meinasi loppua pituus ja ruumiista voima kun yritin temuta pyörää ylös. Olin toivottoman lyhyt tuohon nousuun ja pyörä piti välillä kiilata kivien väliin, että sain itseni kammettua ylös.
Kuva eikä ilme kerro mitään.
Viimeinkin Heilbrönner Hut. Tämän päivän korkein kohta ja muistaakseni korkein paikka, jossa olen ollut.
Yritettiin syödä ja elpyä ja suunnattiin pitkään alamäkeen kohti Ischgliä. Vaikka olo oli huono, maisemat eivät. Mäki maksoi taas velkansa, mutta heti kun olisi joutunut vähän nostamaan tehoja, huomasi, että niitä ei juuri ollut.
Kuvassa näkyy tien haara jossa emmittiin pitkään ja valittiin oikein. Edessä oli taas jotain upeaa.
Oli tarkoitus mennä uimaan, mutta epäilin että en enää suostuisi nousemaan vedestä, joten jätettiin väliin. Laskea hupsuteltiin Ischglin yläpuolelle ja arvottiin, että onko meistä kiipeämään alkuperäisen suunnitelman mukaan Bodenalpeen vai pitääkö jäädä häntä koipien välissä Ischgliin. Enemmistön päätöksellä päätettiin vaikka ryömiä viimeinen mäki, se on kuitenkin huomisesta pois. Jotain mäestä kertoo se, että 4 km matkalle oli mahdutettu 400 m nousua. Ihan ryömimään ei jouduttu, mutta ei se kaukanakaan ollut. Taktiikkana oli meille perinteinen yhdessä itkien. BodenAlpe hotelliin kuitenkin päästiin aika sekavissa tunnelmissa ja respaa etsiessä tultiin tehneeksi erittäin näyttävä sisääntulo täpötäyteen ruokasaliin. Päättäväinen emäntä istutti meidät pöytään, tarjoili eväät alkukeitosta jälkiruokaan ja vasta sitten antoi kirjautua sisään. Pelottavan tehokasta tuo tarjoiluhenkilöstö näillä nurkilla.
Huoneeseen päästyä alettiin tarkistaa päivän vaurioita. Jarru- ja vaihdevaierit alkavat olla vähän venyneitä, no tämä todettiin jo ajaessa eikä huoneessa. Itsetunto on kolhuilla. Ennen Heilbrömmer hutia kahlailin purossa ja sen jälkeen toinen jalkapohja oli alkanut tuntua oudolta, vähän niinkuin olisi superpallo sukassa. Mikään jalkaan ei ollut osunut, mutta olikohan puron pohjalla terävä kivi. Kun sain raavituksi aavistuksen ryvettyneet sukat jaloista huomasin, että jalkapohjista oli kai katkennut verisuoni, mitään muuta selitystä en keksi. Tuntuu aika omituisella tuokin. Melkoinen mustelma oli tullut ja topakka turvotus. Ajaa jalalla kyllä voi, mutta kävely on vähän heikkoa.
Huomenna edessä olisi parituhatta nousumetriä ja 60 km, mutta saas nähdä kyetäänkö ajamaan vai pitääkö lenkkiä lyhentää.
Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Hyvää yötä!