3. Ajopäivä. Sveitsissä ollan.

 In Täti Aurinkoisen hilpeä hyvinvointiblogi
Tihkusateinen aamu. Ihanaa, ei ollut niin tappavan kuuma. Pyykit kyllä kastuivat pihalla, mutta pakattiin märkinä mukaan. Eilen pohdittiin lepopäivän pitämistä tai ainakin reitin lyhentämistä. Katseltiin ikkunasta kun kaikki muut lähtivät puskemaan ylämäkeen. Hämmästeltiin, että miksi väki ajaa niin hitaasti, syy selvisi pian kun kammettiin perään… Ensimmäinen etappi oli Heidelberger Hütte. Ensin asfalttia, sitten hiekkaa ja lopuksi kärrypolkua ja nousua, nousua, nousua. Oli jyrkempää nousua, oli loivempaa nousua ja sitten semmoista joka meni melkein huomaamatta. 7,3 km ja 430 m nousua. Onneksi matkalla oli viihdykettä.
Holy cows?
Välillä oli ruuhkaa radalla. Lehmät olisivat myös halunneet Sveitsiin.

Jos oli vastamäkeä Heidelberg Hutiin, niin varsin tyrmäävä nousu Fimberpassiin alkoi sillalta. Matkaa n 2 km, nousua 360 m. Kuvaavaa on että kävelijöille nousun ohjeaika oli 1 h 15 min, meillä meni vain 5 min vähemmän vaikka kyllähän sitä välillä ainakin yritettiin ajaa. Ottaa aikansa tuo ylipainoisen fillarin kanssa temuaminen. Läskejä ei täällä ole paljoa nähty, ja alan ymmärtää miksi. Mutta mystiset oli maisemat ja +10 astetta ja tihkusade tuntui oikein kotoisalta.

Kivien seassa meitä vaani murmeli.

Matkalla löydettiin myös läskille lunta. Lumessahan läskin pitäisi olla omimmillaan. En nyt tiijä.

 
Huipulle päästiin ja todettiin, että siellä totisesti tuulee.
Lasku kohti Grioschia ei ollut ihan pelkää alamäkijollotusta vaan ensimmäiset kilometrit kannettiin myös alamäkeen. Tehtiin jokin sortin ennätys: edettiin kolmessa tunnissa 12 km vaikka oltiin ns pyöräilemässä. Melekosta haipakkaa. Tuossa vaiheessa alkoi kypsyä ajatus, että josko sitä jatkossa jättäisi nuo lumirajalle nousut välistä tai ainakin jättäisi pyörän telineeseen. Mutta kyllä sieltä ajettavaakin pätkää löytyi.

 

Puurajassa reitti alkoi olla ajettavampaa ja mikäs siinä oli jollotella kohti porkkanakakkua. Griosch on keskellä ei-mitään, jos vuoria ja vehreitä maisemia ei lasketa. Osuttiin pieneen kahvilaan, jonka tarjoilija oli kovasti innoissaan siitä, että oltiin suomalaisia, hänestä kun kieli oli niin kovin kaunis. Muutama sana olikin jo hyvin hallussa. Porkkanakakku oli myös hyvää.
Scuoliin lasketeltiin osin tietä pitkin, välillä käytiin tutustumassa paikallisiin juurakoihin, välillä humpsautettiin muutama sata metriä alemmas, että saataisin kiivetä taas. 

Oltiin päätetty, että Scuolissa arvioidaan ajokuntoa uudelleen, ja tarvittaessa jäädään sinne yöksi. Edessä oleva 500 metrin maatienousu ei oikein houkutellut, joten päätettiin jatkaa ajoa vasta S-chartista. Kammettiin itsemme ja pyöränme bussiin. Viisas, joskin kallis päätös. 


S-chartissa bongattiin taas samaa reittiä ajavat saksalaiset pyöräilijät ja saimme osaksemme ihan ansaittua vinoilua bussikyydistä. Pojat painuivat metsään ja me jäätiin vielä hetkeksi säätämään. Edessä olevan siirtymän luvattiin olevan reitin hienoimpia, eikä kuvaus kyllä valehdellut yhtään. Ite olin kyllä niin tiltissä, että en paljon maiseman hienoudesta ymmärtänyt. Ylimääräisiä sydämentykytyksiä aiheutti tiellä retkottanut käärme, joka ei hirveästi tykännyt siitä, että olin vahingossa ajaa sen yli. Aika säpästi hyökkäsi, mutta onneksi ei osunut. Pekka sai jonkun kohtauksen bussimatkan jälkeen ja kiipesi kuin pieni elukka kohti päivän toiseksi korkeinta huippua Pass da Contantainesia. Mie en mitään energiapurkausta saanut mutta yritin epätoivoisesti roikkua perässä. Saksalaisetkin saavutettiin ja hylättiin metsään.

Viimein saavuttiin Lü:n kylään. Meille ei ollut sijaa majatalossa, joten jouduimme pikemminkin pääsimme majoittumaan Lün Astrovillageen. paikka.http://www.alpineastrovillage.net/ 
Yöllä saisi katsella tähtiä, mutta meidän lienee parempi katsella unia. Sveitsi on kaunis maa, tosin pirun kallis. Huomenna Italiaan.



Call Now Button

Tämä sivusto käyttää evästeitä. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt evästeiden käytön.  Lue lisää