4. Ajopäivä. Ihan Ventti

 In Täti Aurinkoisen hilpeä hyvinvointiblogi
Kylmä, mutta onneksi kuiva aamu. Ajopäivät alkavat vaatia veronsa, kumpikaan ei havahtunut ennen kellon soittoa. Alkulämmittelynä perinteistä säätämistä kamppeiden kanssa, nyt uutena elementtinä tuliterät kuivasäkit, joihin tavaroita soviteltiin. Luulisi, että suomalaisen ei ole vaikea löytää päällepantavaa nollakeliin ja mahdolliseen räntäsateeseen, mutta valittavissa olevan vaatevaraston huomioiden vaatteiden kanssa vatkaamiseen meni kohtuullisen paljon aikaa. Pakkauksessa yritettiin varautua kaikkeen. Lämpimimmät kamppeet ja talvirukkaset ihan päällimmäiseksi ja sadekamat kädenulottuville. Aamupalan erikoisuus oli kivivesi. Pullonpohjalla kellottavien puolijalokivien pitäisi vahvistaa kaikkia mahdollisia elinjärjestelmiä ja poistaa steressiä.

Niin täysin emme kiviveden voimaan luottaneet, että olisimme jättäneet aamun hissikyydin väliin. Gaislachkogl hissi kiskaisi meidät Mittelstationille (2120 m). Säästettiin 900 nousumetriä jalkoja, mutta tuhlattiin 30 €. Hissit olivat kovassa käytössä kun pitkäjoustopojat/tyttäret kyntivät antaumuksella DH-ratoja. Myös retkeilijöitä vilisi poluilla lähes ruuhkaksi asti. Vaivoin vältimme alamäkipyöräilyn kutsun  ja lähdimme kampeamaan ylämäkeen. Viimeinkin päästiin kunnon poluille. Isoja retkeilijäryhmiä tuli vastaan, mutta oli meillä aikaa odotella. Päästiin aika moneen japanilaiseen loma-albumiin. 

Polkupätkän jälkeen piti päättää jatketaanko Gletschersaun tapaan pikitietä ylös vai mennäänkö laskettelurinnettä. Laskettelurinnettä oli edessä 2 km ja nousua 400 m, rapeaa. Laiskana äänestin tätä vaihtoehtoa. Tosi fiksua, ihan hirveästi ei tarvinnut ajaa, mutta tässä vaiheessa ei myöskään kantaa. Reittivalintamme positiivisiin puoliin kuului, että näimme tämän matkan ensimmäisen murmelin. Kuvattavaksi lyllerö ei antautunut. Seurasimme silmänurkasta pikitien valinneita pyöräilijöitä, mutta eipä heilläkään näyttänyt helppoa olevan. Matkalla hipsutti lunta ja korkeus alkoi hillitä pahimpia menohaluja. Pohjalaisakka on näköjään kehittynyt, helppoa ei kiipeäminen ollut, mutta pahoinvointia ei esiintynyt. 

Rettenbachjochin hissiasemalla hämmästeltiin jäätikön reunaa, sipastiin kahvit ja jututettiin patikoijaryhmää, joka oli sitä mieltä, että päivän ja itseasiassa koko reissun reittivalinta ei ole ihan fiksuimmista päästä. Tässä vaiheessa oltiin vielä toista mieltä. Itsevarmuutta uhkuen lähdettiin etsimään Rosi-Mittermaier-tunnelin suuta. Tunnelia ei voi pitää ahtaanpaikankammoisen unelmapaikkana, noin 1700 m matkaa ja 130 m vertikaalia. Ohessa kutsuvannäköinen sisäänkäynti.

Liikennettä tunnelissa ei onneksi ollut nimeksikään. Korkeus ja nousumetrit uhkasivat viedä miulta viimeiset voimat, kun taas Pekka pyöritteli vieressä hyvävoimaisena pitkällä rieskalla ja höpötti taukoamatta. Pitää tunnustaa, että en ihan kauhean nätisti kehottanut häntä pitämään suutaan kiinni.  No tunnelista päästiin sulahkossa sovussa ulos. Valmistauduimme rentoon laskuun Ventiin. Kylttien mukaan kävelijöiltä matka otti 4 h ja luultiin, että meillä menee enintään pari.
Rentous oli reitistä kaukana, mutta kaunis polku oli. Enemmin kannan fillaria kivikossa, kun ajan päivästä toiseen latupohjia ja paloteitä. Yläosa polusta oli lumessa ja kun renkaasta ei löytynyt pitoa mihinkään suuntaan, ajo oli hyvin varovaista. Ja senhän kaikki tietää mitä hyvin varovaisesta ajosta tulee, ei yhtään mitään. Alamäkiosuudeksi nousua tuli kohtuullisen paljon n. 200m ja ajoittain pyörää jouduttiin kantamaan kahdestaan. Maisemat olivat huikeat ja odottelimme koko ajan, että polku muuttuu ajettavammaksi, mutta sitä saatiin odottaa melkein kylään asti. Harvinaista kyllä, polku oli ajettavammillaan yläpäästä. Ilman lunta ja matkatavaroita polku olisi varmasti ajettavampikin, mutta ehkä tuo olisi järkevämpi kulkea jalan. Rettenbachjochin hissillä juttuttamamme patikoijat ohittivat meidät kun pidimme eväspaussia polun yläpäässä, saimme heidät kiinni vasta kylässä. He sanoivat kertovansa kotona tarinoista huiluista suomalaisista pyöräilijöistä, mutta epäilivät jo nyt että kukaan ei usko. Ohessa tuokiokuvia “laskusta”

Ja koska meillä on aina tapana keskittyä olennaiseen, niin otimme myös loman pakolliset varvaskuvat.

Lehmiä ei ehkä korkeuden vuoksi reitillä ollut, mutta lampaat tukkivat ajoittain tien.

Huomenna on edessä ehkä reitin jännittävin pätkä kun yritetään kivuta Italiaan. Pekalla on ollut tässä kaikenlaista puuhaa, mutta faktalaatikko varmasti päivittyy ennen Suomeen palaamista.
Call Now Button

Tämä sivusto käyttää evästeitä. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt evästeiden käytön.  Lue lisää