Rupesi tuntumaan siltä, että miksipä jättämään huomiseksi sitä, minkä voi ajaa jo tänään, joten hyökkäsimme peesiin. Jätimme varmuuden vuoksi parin tunnin kaulan, jotta emme vahingossa ohita…
![]()
Ajatus noususta tuntui hotellilla hyvältä, mutta mäessä totuus oli toinen. 5 ajopäivää ja ennen kaikkea kahden edellisen päivän rymyäminen pitkin vuorenseinämiä alkoi tuntua kropassa. Edessä oli 48 mutkaa, n 26 km ja yli 1800m kiivettävää. Olo oli aika kuitti. Pekka veteli ylöspäin hyvävoimaisena, mie taas tuijotin murheellisena mittarin tuskallisen hitaasti napsuvia nousumetrejä.
![]()
Sunnuntain kunniaksi mäessä oli väkeä pilvin pimein. Vaikka kisamiehet olivatkin jo menneet niin pitkäjalkaisia laiheliineja tuntui riittävän mäen täydeltä. Muutama maastopyöräilijäkin näkyi ja yksi tandem. Meitä eilen ”häirinnyt” sähköpyöräkin näyttäytyi , saatoin ehkä toivoa akun loppumista. Läskipyöriä ei näkynyt, eikä Alppencrossaajia pakaaseineen. Sunnuntai on moottoripyöräilijöiden päivä ja motoristeja tuli ohi ja vastaan tien täydeltä. Tunnelma oli kuin motoGP:ssä ja välillä tuntui, että moni kuski kuvitteli siellä olevansakin. Paikalle pörräsi myös Bolzanon vespakerho ja kakstahdin käry meinasi helteessä viedä tajun. Pidimme taukoja runsaasti, ja haimme voimaa matkalle 1/3 ja 2/3 baareista.
![]()
Kiipeämisestä ei ole paljoa sanottavaa, se tuntui kamalalta ja sitä riitti. Miuta ei voi syyttää työnarkomaniasta, mutta osan aikaa tuntui, siltä että pääsispä töihin huilaamaan. Ylöspäin mennessä mutkat tihenivät samoin miun tauot. Olin jo varma, että kohta joudun tunkkaamaan ylös. Viimeinen kilometri ei tuntunut loppuvan koskaan. Täytyy tunnustaa että viimeisellä 200 metrille sain mahtumaan kaksi taukoa. Helteestä huolimatta oli kylmä ja välipalaksi viimeisellä kolmanneksella vedetty leipäkin pyrki ylös. Pekka vaan ajeli ja kuvaili videoitaan. Hän pysyi kohteliaasti takanani ja välillä ihmettelin takaa kuuluvaa höpötystä, kun videolle tallentui tilannekatsausta. Pyysin Pekkaa menemään ohi ja jättämään miut kuolemaan tänne mäkeen. Drama Queen huipulle asti. Jotenkin sain raahatuksi itseni ylös ja päästiin tankkaamaan urheilujuomat. Ylhäällä oli melkoinen tivoli. Oltiin suunniteltu, että vuokrataan ylhäältä tellukamat ja käydään hiihtelemässä parit mutkat, mutta nousussa oli tuhraantunut niin paljon aikaa, että oli paras lasketella Bormioon. Saattoi olla hyväkin, miun motoriikka oli sillä tasolla, että olisin varmaan laskenut johonkin rotkoon tai pudonnut kabiinista.
Bormioon olisi laskenut myös maastoreitti, mutta emme tohtineet sitäkään valita. Alhaalla kuultiin, että se olisi ollut kulkenut pitkin 2. Maailmansodan sotilastie ja ollut tosi hieno. Höh! No tuskin intoudutaan tänään kipuamassa takaisin katsomaan. Laskusta ei ole paljon muuta sanottavaa, kuin että se meni nopeasti. Mutkia oli vähemmän vain 39. Vastaan hiihteli myös rullasuksija, aika tiukan näköinen treeni.
![]()
Bormiossa majoituttiin tuttuun bikehotellin Larince Biancoon. Hotelli ei ole tainnut oikein vielä profiloitua bikehotelliksi, muut majoittujat olivat meitä n 20 v vanhempia ja tallissa oli läskien lisäksi vain yksi maantiepyörä. Perille päästyä Pekka pääsi tekemään jarruremppaa, kun takajarrut alkoivat kadota. Mitäs niillä nyt näissä maisemissa tekee. Huomattiin että miulla tosiaan oli riippunut tummat pilvet pään päällä ajon aikana, koska mie joka palan aina, en ollut palanut auringossa, tosin kuin Pekka, joka ei pala koskaan. Huomista määränpäätä vielä pohditaan. Pitkään ajoon ei kykene, tavaroita ja voimia pitäisi haalia. Kuvien siirrossa on vähän ongelmia, pahoittelen jos ne ovat vähän väärässä järjestyksessä tai muuten oudosti.