7.ajopäivä. Alamäki Gardaan

 In Täti Aurinkoisen hilpeä hyvinvointiblogi
Hiljainen huone ja perinteiset ikkunaluukut=oikein hyvät unet. Hyvässä järjestyksessä syöty aamupala ja takaisin taipaleelle. Hotellissa meidät resuiset pyöräilijät sijoitettiin aterioimaan eri huoneeseen kun kunnon ihmiset. Hyvä niin, tämä outlook ei ole ihan edustuskelpoinen. Lähtökuva saatiin Madonnan torilta. Torilla parveili laumoittain vaeltajia valmiina päivän koitoksiin. Hissit pyörivät, joten vaeltamaan pääsi vähemmälläkin vaivalla. Pyöräilijöitäkin sujahteli kohti metsiä.

Madonnasta edettiin alkuun asfaltoitua pikkutietä joka vaihtui pian hiekkapintaiseksi vaellusreitiksi. Pian päästiin siirtymään vesiputouksen alta upealle single trackille. Oli kiveä, juurta ja kaikkea kivaa. 

Töpsyteltiin alas kolmisen sataa metriä ja aloitettiin viimeisen nousun singerrys kohti Euroopan kattoa. Ensin kirittiin lasketut metrit kiinni ja kiivettiin d’Agola järvelle  hiekkaista vaellusreittiä. Polkuakin olisi ollut tarjolla, mutta vaikutti äkkiseltään turhan haastavalle ylämäkeen. Reitillä nähtiin myös sähköpyöriä, valitettavasti vain parkissa. Ensimmäistä kertaa ylämäkeen kivutessa tuli surku lisääntyvistä nousumetreustä. Tämähän loppuu käsiin. 

Järvellä puljasi hotellilla tapaamamme ryhmä saksalaisia pyöräilijöitä. Liityttiin seuraan. Viristäävää, vaikka ei ihan vuoripuron kylmää ollutkaan. Lämmintä alkoi olla kolmekymmentä ja ennenkuin viimeinen nousu olisi tunkattu, ajokamat olisivat varmasti kuivat.
Järveltä alkoi nousun viimeinen osuus l’Orsiin. Jyrkkyys alkoi olla kohdillaan. Alku noususta oli semiteknistä kivikkoa, siihen painajaismaisesta heinikkonousua ja lopulta työnnettävää polkua. Koska en oikein osaa työntää pyörää, yritin telkuta ajaen edes ne muutamat metrit, jotka oli mahdollista ajaa. Ei kovin energiataloudellista. Alussa nousu oli näin leppoissaa. 

Maisemat olivat taas huimat. Sieltä se järvi pilkottaa, jossa äsken uitiin. Muuta iloa nousuun toi kaunis pronssinen vaskitsa.

 
Huipulle päästiin ja siellä ei tarvinnut olla yksin. Iso transalppinisti porukka oli pitämässä siestaa. Tästä pääsee ainoastaan alaspäin. Edessä oli melkein paritonnia laskua ja n. 50 km kohti Gardaa.

Alkuun lasketeltiin polkua ja sitten hiekkatietä. Tähyiltiin paikkaa,  jossa Pekka ja pojat olivat viimeksi valinneet “hieman” haastavamman reitin. Meitä toi alas pölyinen hiekkatie. Tonni humpsahti alas lähes huomaamatta. Puolessa välissä laskumetrejä pidettiin pastatauko. Uimaan jääneet saksalaisetkin liittyivät seuraan. Katsoimme kadehtien saksalaisten iltapäiväoluita, mutta pysyttiin colalinjalla. Mäki tuntui jatkuvan loputtomiin, oli olo, että jos vielä lasketaan ollaan maan alla. Kymmenisen kilometriä ennen Stenicoa tie muuttui asfaltiksi ja olo tuskaiseksi. Alamäestä huolimatta pyörä tuntui kivireeltä ja ilma oli painostava. Lämpötila heitteli 32-35 välillä ja tuntui, että joku puhaltaa kuumalla föönillä naamaan. Stenicon jälkeen putosi muutama tippa vettä, mutta ei niistä velvoittamaan ollut. Ukkonen jyrisi omiaan. Stenicon jälkeen edessä oli kaksi (vai kolme?) pitkää tunnelia. Missattiin kovassa (?!) vauhdissa  pyörätien alku ja jouduttiin komuamaan tunnelin suulla pyörät aitojen yli pyörätielle. Minkähän vuoksi pyörätiemerkit eivät voi tulla hyvissä ajoin? Tai miksi aidassa ei voi olla reikää tunnelin suulla. No onneksi päästiin kiertotielle 1200m tunnelissa olisi voinut olla vitsit vähissä.
Tunneleiden jälkeen pyörätie otti reilusti etäisyyttä maantiehen. Olo oli epätodellinen, polttavan kuuma loputon tie ja  ei ketään missään. Ääninä vain ukkosen jyrinä ja kaskaat. Välillä vastaan polki riuneita maatiepyöräijöitä mitään näkemättömin silmin. Kilometrit eivät kertyneet ilmeisestä alamäestä huolimatta. Pekka näki käärmeen, mie valitettavasti en. Viimein edessä oli keidas. Albrechtin reitilläkin kuvattu loistava jätskibaari. Verigreippijäätelö oli taivaallista ja halpaa (2palloa 2€)

 Jäätelöltä oli vielä 14 kilsaa kohteeseen. Käsittämätöntä, matka ei vaan edennyt. Onneksi reitti kurvasi sivuun pyörätieltä ja päästiin ajamaan oliivitarhojen läpi. Kohdallani kyllä meni hulppeat maisemat hukkaan. Viimeinkin selvittiin Torboleen ja siitä kohti Rivaa. Miulla alkoi paniikki hiipiä kun näin kansoitetut rannat. Pekka esti taidokkaasti pakoni takaisin vuorille. Syke alkoi laskea vasta kuohuviinisedaatiolla. Ei saa minusta rantalomailijaa. Mutta perille on päästy. Nyt vietetään lepopäivää ennen kuin lähdetään sitkuttamaan kohti Veronaa. Lepopäivän ratoksi mennään varmaan yllätysyllätys pyöräilemään. Tarina siis jatkuu…

 

Call Now Button

Tämä sivusto käyttää evästeitä. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt evästeiden käytön.  Lue lisää