8. Ajopäivä. It Ain’t Over Till It’s Over

 In Täti Aurinkoisen hilpeä hyvinvointiblogi

Viikonloppuna Rivassa oli armottomat rantabileet. Mikäs siinä. Paljon ihmisiä liikkeellä lapsineen ja koirineen. Siistimpi meininki kun Kuopion matkustajasatamassa peruskesäviikonloppuna keskellä päivää. Humalikkoja ei näkynyt, kukaan ei oksennellut tai kuseskellut ympärinsä. Lapset parveilivat terasseilla vaikka pikkukakkonen oli loppunut ajat sitten. Kukaan ei ollut hälyttänyt sosiaaliviranomaisia vaikka vanhemmat ilmiselvästi joivat viiniä. Basson jytinä kantautui hotellihuoneeseen, mutta sen verran oltiin pyörryksissä että viileään huoneeseen päästyä unta ei tarvinnut paljoa houkutella. Aamulla nukuttiin pitkään. Ilmeisesti myös levättiin hyvin, koska jostain kummasta tuli idea, että josko ei mentäisikään harrastamaan vesiurheilua vaan tutusti ajamaan pyörällä. Olisihan se varmasti ollut kiva treenata lämpöisissä vesissä eskimokäännöksiä ja tuentoja, mutta eipä nuo vuokraamon sit-on-top vehkeet olisi oikein passeleita siihen toimintaan olleet. Ainahan olis tietysti voinut supata. 

Pekka kaiveli bikemapista reitin kohti Legro-järveä ja siitä siten ylöspäin kohti   Bocca del Fortinia. Nousua reissulle oli luvassa n. 1400 m ja matkaa 38 km. Ihan kivasti siis noin palautuspäivälle. Kun aikamme odoteltiin, niin alkulämmöt sai hankituksi ihan vaan torilla seisomalla. Lämpötila alkoi kivuta neljänkympin yli. Reput sentään maltettiin jättää hotellille. 

Alkumatkan kiivettiin ruuhkaista vaellus/pyöräreittiä. Porukkaa suihki pyörällä vastaan ihan reippaalla syötöllä. Kun otti huomioon irtokivisen pinnan ja väkimäärän reitillä, oli melkoinen ihme ettei mitään sattunut,

Pienen tiesiirtymän jälkeen siirryttiin maastopyöräreitille kohti Legro- järveä. Sen verran oli menohaluja, että innoissamme hukattiin merkitty reitti ja päästiin komuamaan melkein pystysuoraa seinämää. Garmin ei oikein pysynyt menossa mukana ja muutaman kerran jouduttiin tekemään U-käännös. Vaikka täällä ei ihan yhtä ärhäkänoloisia maanomistajia tunnu olevankaan kuin esim Mallorcalla, niin koirankuvilla koristeltuja yksityisalueen merkkejä näkyi toki. 

Tuolla jossain on tie?
Tielle osuttiin ja järvelle päästiin. Otettiin puolivälin colat, pidettiin tuttu esitelmä läskipyöristä ja täytettiin vesipullot. Nousua oli enää puolet jäljellä.

Tässä kuvassa oli olevinaan hauska idea, mutta pieleen meni. Liekö itse vanha vihtahousu räpsäytti näyttöön 3m lisää nousua sillä aikaa kun kaivoin kameraa, vaikka ihan paikallani seisoin?
Mäki nousi alkuun asfalttina, sitten mukulakivenä ja lopulta hiekkana. Jyrkimmät kohdat oli onneksi betonia. Minkä lie kohtauksen olin saanut, vai oliko se vaan puuttuva repun paino, mutta mäki nousi kovin helposti. Vuorimaisema oli hieno, mutta hirveästi sitä ei uskaltanut katsella. Ylämäen sietämätön helppous toi harmituksen siitä, että Syöte jää väliin. Mutta toisaalta nyt voin pitää kiinni siitä harhasta, että kunto olisi jotenkin muka parantunut. Mutta miltä se mahtaisi kisassa tuntua kun loppunousun päälle olisi noin 15 kg vähemmän hinattavaa?
Korkeimman kohdan jälkeen tupsahdettiin varsin villiin paikkaa. Väliaika: limpparia ja paninoa. 
 Tältä etäisyydeltä Gardakin vaikuttaa kivalle paikalle.

Fillariparkki.

Erästä entistä työkaveriani siteeraten maastopyöräily on hyvä laji, koska siinä on helppo tavata miehiä. Tiijä kyllä hänen helppoudestaan.

Sain ihan parhaan paikan. 

Ja tästä alkaa alamäki.
DH-täti?
DH-setä?

Kukkulan kunningas?

Alamäki Rivaan oli osin ihkua single trackiä osin tietä. Juuri kun olin tuudittautunut alamäen helpoutteen niin tie nousi pystyyn ja edessä oli 50 metrin hyppy ylöspäin. 

Alas mentiin jarrut käryten, kädet puuduksissa ja sivuutettiin aika monta renkaansa puhkonutta ryhmää. Rivassa oli sitten tankatava.

 Helteisen päivän ajo vei kummasti voimia ja ilta oltiin enemmän tai vähemmän pyörryksissä.
Nyt matkustetaan laivalla kohti Sirmionea ja sitten toiseksi viimeinen fillarietappi Veronaan.
Call Now Button

Tämä sivusto käyttää evästeitä. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt evästeiden käytön.  Lue lisää