Merano oli vienyt meidät sivuun reitiltä, joten korjasimme kurssia junailemalla Bolzanon kautta Roveretoon. Italian rautatiet tuntuvat toimivan tehokkaasti, lipunosto oli helppoa ja pyörien kuljettamiseen sopivat vaunut on uudemmissa junissa selvästi merkitty. VR saisi ottaa mallia. Vaikka pyörät kulkevatkin helposti rajojen sisällä, useimmilla alppenkrossaajilla on ongelmia pyörän kuljettamisessa takaisin Saksaan. Ongelma johtuu ilmeisesti pyöräpaikkojen vähäisestä määrästä Saksan ja Itävallan junissa. Lippu pitäisi hankkia ennakkoon Saksasta, mutta ainakin netin kautta se on melko mahdotonta. Aika moni turvautukin shuttle-palveluun. Myö kierretään tämä lentämällä kotiin Veronasta.
Roverenton asemalla vastaan löi kuuma tuuli. Ensimmäinen asia joka tuli mieleen, oli että voisiko joku ottaa saunan pois päältä. Eipä auttanut kuin nostaa reppu selkään ja lähteä ryömimään kohti Torbolea. Yllättäen meillä oli taas vastatuuli, kuten kaikilla siirtymäosuuksilla. Jos oikein kuvitteli, niin ehkä ilma liikkui siittenkin ja viilensi. Tuntui että reilun 13 km matka kestää ikuisuuden. Onneksi täällä saa loistavaa jäätelöä. Toisin kuin viimevuonna reitillä oli onneksi joku muukin. Reitille sattui yksi ”vuorikin”. Nousumetreiltään vaatimaton, mutta tänään se tuntui yhtä kovalta kuin Passo Stelvio. Kyllä ihmisen ruumis on viisas. Se osaa aina suhteuttaa käytössä olevat voimat edessä oleviin haasteisiin. Kaikki menee mitä on käytettävissä, tai mieluusti vähän enemmän. Sama juttu on kyllä meillä talousneroilla rahojen kanssa. Mutta happivelka on halpakorkoista lainaa…
Happivelelasta tuli mieleen vanha Suuntoni, T6c joka aikanaan oli kovinta kamaa jota rahalla saa. Liputan sitkeästi Suuntoa, Polareista en oikein tykkää. Miun mittari on kierrätyspeli, koottu kolmesta eri mittarista. Mittari alkaa olla niin iloisesti ikääntynyt, että jos siitä jotain dataa sattuu saamaan ulos, niin ennen tarkempaa analyysiä kannattaa hetki miettiä ovatko luvut järkeviä. Yleensä tulin Pekkaa parisataa metriä jäljessä nousumetreissä ja sykkeen tai matkan mittaus pysähtyi joka kerta. Eipä sillä, loppuun astihan kaikki reissut pitää ajaa, joten samapa tuo toimiiko mittaus vai ei. Ja tällä reissulla koneesta revittiin kyllä irti kaikki mitä lähtee, joten sykerajat sai kyllä unohtaa. Sen verran mittausdataa tuli, että lähtösykkeet putosivat tutusti 3 ajopäivän jälkeen noin 15 pykälällä, ja muutenkaan väsynyt kone ei juuri jaksanut kierroksia nostaa. Olisi ollut jännä seurata mitä nykyaikainen mittari kertoisi esim unenaikaisesta palautumisesta. Oliko väsymys todellista vai kuviteltua? Entä voisiko nykyaikaista hyvinvointimittaria käyttää jumppatöissä samaan tapaan kuin säteilyä mittavaa dosimetriä labrassa. ”Nyt on liikaa kuormaa, palautuminen on pysähtynyt?” Säästettäisiinkö tällä muutama rasitusvamma/flunssakierresairasloma?
Mutta takasin tielle. Koska en saanut suunnosta oikein muuta dataa ulos, niin viihdytin Pekkaa kertomalla lämpötilan muutoksista. Ensimmäinen jätskitauon aikana mittari näytti yli 50, saattaa olla että tämäkään lukema ei ole ihan validi, mutta haitanneeko tuo. Kuuma jokatapauksessa oli. Ikuisuuden jälkeen, 13 km voi näköjään joskus olla ikuisuus, saavuttiin kahvilaan, josta siintää Garda. Sanoinko jo, että oli kuuma?
Elämässä on monia yleisesti hyväksyttyjä asioita, joihin ei saa väittää vastaan, esim marraskuu on kamala, Stand up on hauskaa, Amanda B ja Pentik myyvät kauniita sisustustuotteita ja Garda on ihana paikka… No onhan täällä kaunista ja järvessä ihanaa kirkasta vettä vaikka eskimoa treenata, jos löytäisi säällisen kajakin. Mutta vuorien hiljaisuuden jälkeen henki uhkaa salpautua ihmismassojen edessä. Mitä ihmettä ne tuolla rannalla makaa, onko ne koomassa? Nyt onneksi ei tultu suoraan vuorilta vaan käytiin Meranossa adaptoitumassa.
Torbolesta jatkettiin matkaa pitkin järven itäsivua kohti Malcesinea. Syke alkoi laskea ja paniikki lievittyä. Hiljalleen aloin ymmärtää miksi ihmiset käyvät täällä. Joku tykkää rimpuilla vuorilla, joku tykkää retkottaa rannalla, olkoon niin.