Ensimmäinen ajopäivä. Garmisch-Partenkirchen – Landek
Tänään saavuttiin Lehmän kotiseudulle. Kovin kiiltäviä ne täällä päin ovat, kun itekin pääsin kuvaan.
Pekka tuossa laatikossaan kertoi oleellisimmat, seuraava on siis silkkaa runoilua. Aamu Garmisch-Partenkirchenissä valkeni vähän turhankin aurinkoisena. Hotellin paksut seinät olivat pitäneet sekä lämmön että terassilla mesoneen nahkahousuporukan älämölön ulkona, joten nukuttu oli ja vielä melko hyvin. Aamupalalla tankattiin urakalla ja siinä sivussa jatkettiin illalla alkanutta hämmästelyä editsemme lipuivien ajoneuvojen moninaisuudesta. Mieliinpainuvin oli pieni lumella kuormattu kuorma-auto. Minne lie matkalla tässä helteessä. Paitsi että lipua on ihan väärä verbi kuvamaan täkäläistä ajotapaa. Ilmeisesti moottoriajoneuvojen kuljettajien tavoitteena on tuottaa mahdollisimman nopeasti mahdollisimman paljon ääntä. Kaupungin keskusta tai joku vähäpätöinen keveynliikenteenkulkija ei ole mikään syy hidastaa hyvää vauhtia.
Pyörät ja kamat kerättiin kasaan ja pyydettiin joku paikallinen helvetinenkeli ottamaan lähtökuva. Siitä sitten kampea toisen eteen ja kohti Itävaltaa pitkin Andreas Albrechtin piirtämää GPS-jälkeä. Tämän päivän reitti oli pääosin hiekkatietä tai asfaltoitua kevyenliikenteenväylää, reittikuvauksen mukaan oli joukossa single trackiäkin, mutta en sitä tohkeissani huomannut, kuten en myöskään Itavallan rajaa. Andreas kirjoitti reittikuvauksesaaan, että hänen mielestään pyörällä ajetaan joten tunkkaamista ja kantamista pitää olla mahdollisimman vähän. Tällä varustuksella olen Andreaksen kanssa kokolailla samaa mieltä. Eli huimaa teknistä iloittelua ei tämän päivän ajossa ollut, mutta komeita maisemia oli senkin edestä.
Tästä se lähti!
Väkeä oli liikkellä sopivasti, enemmäkseen retkipyöräilijöitä valtaisine satulalaukkuineen, maastopyörälijäryhmiä ja muutama isoksi pojaksi luettava sankari sukkahousuissaan. Ilahduttavinta oli se, että naisia tuli vastaan paljon. Näimme myös erään saksattaren suorittaman erittäin näyttävän voltin nokkospuskaan.
Ruumis vaelsi ja sielu lepäsi. Eipä ajossa sen suurempaa murhetta tai kipua ollut, mutta täytyy sanoa, että joskus on ollut vähän vahvempikin olo ajella. Kuumuus ei ole minun juttu ja sopeudun siihen tosi huonosti, mutta minkäs teet: sateen sattuessa sateessa, helteen sattuessa sitten helteessä. Suomessahan tuota hellettä ei ole tänä kesänä kiusaksi asti sattunut.
Eipä ollut kylmä.
Fitnessevästä
Reitin korkeimmalta kohdalta piti ottaa kuva. Pekka unohti. Onneksi mie muistin. Fernpass, 1272 m.
Siistiä settiä!
Mikäs tässä!
Biker friendly.
Ihana viileä Inn-joki. Tuo rouvashenkilö vaikutti siltä että ei ihan ekaa kertaa ollut melomassa. Olisi ollut kiva nähdä hänet tositoimissa koskessa. Aika vaivattoman näköisesti pyöritteli kajakkia. Tuossa oli menossa ilmeisesti joku polttarijuttu, kaksi kumiveneellistä miehiä tuupattiin koskeen. Päivänsankarilla oli suikumyssu ja käsivarsissa lasten puhallettavan kellukkeet. Tarina ei kerro miten lasku onnistui ja mikä rooli tuolla kajakkiladylla näytelmässä oli.
Ensimmäisestä ajopäivästä paahtavan auringon alla selvittiin, odotetaan siis seuraavas. Huomenna on edessä sama määrä kilometrejä, yhtä paljon lämpöä ja tonni enemmän nousua. Huh!