Haanja100

 In Täti Aurinkoisen hilpeä hyvinvointiblogi

Vuosittainen mutapainimatka Virossa onnellisesti takana. Sekalainen 17 hengen retkue kerääntyi Katajanokalle torstai-iltana. Viisi autokuntaa ja peräkärry pakattiin lauttaan. Matkaohjelma reissulle oli tarkka ja vankkoihin, koeteltuihin perinteisiin nojaava: lautalle-matopöytään latausoluelle-levotonta nukkumisen teeskentelyä hytissä-aamupalalle Tallinan Statoilille-välikahvit Tuulikiin-poukkoilemaan Tarton Lounakeskukseen-majoittuminen KYLPYLÄhotelli Kubijaan- kylille ruokakauppaan-testilenkkille-pastapartyilemaan- petiin panikoimaan. Tällä kertaa ohjelma jousti sen verran, että kerrankin sain Lounakeskuksesta ostetuksikin jotain -polkujuoksusukat. Ilman polkujuoksusukkiahan ei polulla voi millään juosta. En käsitä miten olen melkein vuoden voinut temmeltää ilman. Melkein ostin myös uudet juoksukengät, mutta pähkäillessäni valitsenko tutun helvetin (Speedcrossit) vai tuntemattoman taivaan (joku muu merkki), joku muu oli käynyt ostamassa alekorista miun kokoiset kengät. Ilman siis jäin ja kiirehän tässä asiassa taitaa taas tulla.

Kun kerran hoodeilla oltiin, käytiin nostattamassa paniikkia kiertämällä seuraavan kärsimysnäytelmän, Haanja ultran, rataa. Raskasta tulee olemaan. Latupohjaa, polkua, vähän asfalttia,  v-mäisen näköisiä mäen nyppylöitä. Ylämäkeä on luvassa 73 m/kierros, 15 kierrokseen siitä tulee ihan riittävästi. Hieman mietityttää haasteesta selviäminen. Ai mistä haasteesta? Ei miuta kukaan ole mihinkään haastanut, ihan oman kieroutuneen mielen tuotosta koko juttu.

Panniikkia lietsomassa

Kummallista kisaa edeltävässä päivässä oli se että sekä syöminen että nukkuminen onnistuivat mainiosti.  Yleensä syöminen loppuu kisaa edeltävään päivään ja edelliset yöt menee valvoessa. Arvailuksi jää johtuiko parempi vointi siitä, että aloin täysillä murehtia ultraa ja en vaan ehtinyt jännittää edessä olevaa kisaa vai oliko parempi ruokahalu ja tukkimaiset unet kiinni akupunktiosta, jossa kävin lähtöpäivänä.  Mutta harvinaisen kiva oli startata, kun en ollut ihan romuna.  Ihan hirvitti katkaisenko voimieni tunnossa ketjut heti startissa.

Kisa-aamu valkeni sateisena, vettä oli luvassa myös päivän mittaan. Ja kun Haanjassa sataa, rata muuttuu viidensadan rengasparin alla mutavelliksi, joka on superliukasta ja tarttuu kiinni kuin kylmä kaurapuuro. Luvassa oli siis hillitöntä hauskanpitoa koko rahalla. Pukeutuminen aiheutti valtaisaa spekulaatiota. Kuten kaikki kokeneet pitkänmatkanurheilijat päädyin tietysti ajohousuihin, joilla en ole ajanut kuin yhden puolen tunnin spinningin. Takki pois-takki päälle -arvuuttelu jatkui starttiin asti. Siinä vaiheessa kun Highway to Hell alkoi soida, takki oli takataskussa ja hyvä niin.

Sinkularyhmä starttasi rauhassa kärkimiestä lukuunottamatta. Ensimmäinen sumppu radalla oli jo noin kilometrin päässä, mutta eipä siinä mitään, olihan meillä koko päivä aikaa. Ja jos vanhat merkit paikkansa pitää, jossain vaiheessa sitä ollaan taas ihan yksin. Pekalla kone käynnistyi hitaasti, miulla taas oli petollisen vahva olo. Höpöttelin ja sinkoilin edestakaisin, kuin suoraan taloudellisen singlespeedmaastopyöräilyn oppikirjasta. Kilometrit kertyivät helposti ja rapa lensi. Jossain vaiheessa päästiin harrastamaan maastopyöräilyä sisätiloissa, kun reitti kulki teollisuushallin läpi. Totesin mennen vuoden juoksenteluista olleen sen verran hyötyä, että saavutin melkoisia nopeuksia alamäissä- juosten tosin. Idea pyöräkisoissahan on se, että pyörällä pitäsi ajaa mahdollisimman paljon, mutta rata oli niin mutainen ja liukas, että minimoin riskit ja juoksin aina kun alkoi pelottaa. Totesin tekniikan myös huomattavasti nopeammaksi kuin jarrut pohjassa laahaamisen. Helppo homma: pehmeä rata, kantapäät upposivat jyrkkään rinteeseen hyvin, siitä vaan paino taakse, kevyt ote pyörään ja hallittua vapaata pudotusta ja luisuntaa. Yhden vaikemmista alamäistä ennen ykköshuoltoa ajoin, vahingossa tosin. Pekka tumpuloi alamäissä kunnolla kaatuen neljästi, joista kerran päälleen. Ei tuo tavallista oudommaksi ole muuttunut, joten luutavasti ainoastaa itsetunto sai säröjä. Pekka ei yleensä paljon kaatuile, joten väsyksissä taisi ressukka olla. Kerran kippasisin itsekin tangon yli ilman sanottavia vaurioita.

Ehkä ennen ekaa huoltoa. Kuva Toomas Ellmann/ Enervit Estonia
Hymyillä pittää. Aina. Kuva Toomas Ellmann/ Enervit Estonia

Uusi reitti oli raskaampi kuin edellinen, polkua oli huomattavasti enemmän ja ilmeisesti myös nousua. Sadekeli teki maaston raskaaksi ja lisäsi mukavasti teknistä haastetta. Peltonousuilla heräsi taas tuttu Haanja-fiilis: pitääkö joku miusta kiinni, vai miksi ihmeessä fillari ei liiku vaikka ihan tuskassa poljen. Vähäisitä ajokilometreistä huolimatta pyörä tuntui pysyvän hallinnassa hyvin ja vanhat kunnon Ground Controllit pitivät erinomaisesti. Pekalla oli sama rengas 0,2″ leveämpänä ja ajosta ei tahtonut tulla mitään, renkaat keräsivät kaiken roinan radalta ja eivät pitäneet kuin nimeksi. Liekö ero oli leveydessä, kuskin painossa vai rengaspaineessa. Miulla rengaspaineet olivat niin alhaalla, että silloille ja pitkosille pompahtelu meni riskirajalla. Muutenkin pyörä toimi hyvin, jos etujarrun ajoittaista viheltelyä ei oteta huomioon. Jos pyörässä olisi ollut vaihteet, olisin varmaan  särkenyt ne heti ekoissa mutikoissa. En jaksa ymmärtää, miksi ihmeessa kaikki eivät ajele sinkulalla. Ei tartte säättää ja rämpätä, siitä vaan surutta runttaa menemään ja vaihde on aina oikea-tai väärä. Ainut tekninen murhe taisi olla etujarruun tarrautunut skeida joka jumitti etupyörän, mutta tuota nyt sattui taatusti kaikille ja paska rattaista lähtee ajamalla. Ärppä intervalleineen oli kai lisännyt jalkoihin mäkivoimaa, Munamäelle kiipesin epähuomiossa.

Riemua kerrakseen.

Seitsemäänkymppiin matka oli leikintekoa, siinä sitä vaan ajeli kilometrejä pois poikkeen. Kaikki oli kaunista, eikä mikään tehnyt kipeää. Sitten aloin vilkuilla huolestuneena kelloa, aikaraja 10 km/h alkoi lähestyä uhkaavasti. Haanjassa ei ole taidettu koskaan ketään ulosliputtaa, mutta sateen pimentämä taivas alkoi vaikuttaa uhkaavalta. Jos matka taittuu näin hitaasti, viimeisillä kilometreillä ei nähdä enää mitään. Yritin muistella rataprofiilia ja näillä nurkin nousujen piti jo helpottaa, mutta tuntui, että ylämäki oli loputon. Reitti vei juurakkoiselle rantapolulle ja Pekka pääsi ajamisen makuun. Jätettiin viron pojat tappelemaan juurten kanssa ja surffailtiin smuutisti yli. Matka alkoi taas joutua ja viimeisessä huollossa oltiin jo ihan aurinkoisia. Oltiin tehty oikein viisas ratkaisu ja päätetty ajaa ainoastaan järjestetyn huollon varassa. Todella fiksu ajatus, kun tuolla vauhdilla huoltojen väli oli pahimmillaan 2,5 h ja ajeltiin niin häntäpäässä, että  hätäsimmät olivat ehtineet syödä enimmät eväät. Onneksi saatiin Huoltoenkelin toimesta vähän täydennystä vähäiseen geelivarantoon. Kolmos huollossa Pekka haikaili makkaroiden perään, mutta muistuttelin vuoden 2012 karmeista kokemuksista ja makkarat jäivät pannulle.

Viisaus ei asu meissä.

Aiemmin Haanja100 oli 80 km jälkeen pelkkää alamäkeä ja myötätuulta, nyt ei. Helpommaksi rata kyllä muuttui, mutta ei liian. 90 km kyltin alla odotti tuttu Stardollar pullo, jota lähinnä nuuhkittiin. Maaliin päästiin. Pekka pääsi pokkaamaan ekana ulkomaalaisena mitalin 10 perättäisestä maaliin ajetusta Haanja100 kisasta. Syystäkin saa olla ylpeä. 

Maastopyöräily tekee ihmiselle selvästi hyvää.
Sijoituksella ja loppuajalla ei paljoa voi kehua. Mutta jos oikein nätisti sanotaan, niin olin nopein singlespeedillä ajanut nainen, mutta eipä noita muita ole oikein viivalla vielä näkynyt. Kumma, etteivät naiset ymmärrä hyvän päälle. Tavallisten naisten sarjassa olisin ollut 13. Aika 9.23 ja kalorikulutus 1 m 13 cm unelmatorttua. Varmaan kolmisen tuntia hitaammin ajettiin kuin viime vuonna. Ei ole vuodet veljeksiä, ainakaan Virossa. Keskisyke karvan päälle vauhtikestävyydellä ja 13 min VK+:lla. Aika hyvä. Parasta on olo, palasin Virosta paremmissa voimissa kuin sinne menin. Kerrankin näin. Sanottavampia vaurioita ei tullut, kädet ottavat aina itseensä tärinästä ja vasen ranne tulehtui kuten aina, mutta haitanneeko tuo. Tälläkin kertaa sykemittarin tankokiinnike oli matkassa, sitä vaan ei h-hetkellä löytynyt mistään. Urheilujuoman lipittäminen nosti tanakan kokovartaloturvotuksen, mutta hiljalleen se alkaa sulaa. Ruumis oli sen oloinen, että mitä tahansa jaksaisi tehdä, mutta onneksi mikään ei huvita. Kai tämäkin vielä iloksi muuttuu. Hiljalleen pitäisi muuttua juoksijaksi. Satasen pyöräilyyn osallistui yksi latvialainen nainen, joka tulee kuukauden päästä hölkälle. Jos oikein tuloksia tulkitsin, miulla on  puolisentoista tuntia etumatkaa, mutta se riitä mihinkään.
Call Now Button

Tämä sivusto käyttää evästeitä. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt evästeiden käytön.  Lue lisää