Heikompi sukupuoli?
Naisille suunnattu liikuntapalveluiden markkinointi on vaaleanpunaista. Meille myydään vaaleanpunaisia käsipainoja, pinkkejä trikoita, sopivan sotkuisia ponnareita ja otsalla kevyesti helmeilevää hikeä. Kuvissa esiintyy hyperhoikkia naisia vastuksenaan painot, joille maitopurkki ei paljoa häpeä. Sanallisessa viestinnässä korostetaan kiinteytymistä ja rasvanpolttoa, hyvää oloa ja stressittömyyttä. Mutta onko nainen oikeasti hentoinen keiju, jonka pitää välttää kovaa treeniä ja pelätä liian isoja lihaksia? Onko naiselle ainoa hyväksyttävä tavoite litteä vatsa ja pyöreä peppu? Entä jos käykin toisin päin? Nainen on nainen, eikä nainen ole mies, mutta miten naisten harjoittelu ja harjoitettavuus oikeasti poikkeavat miehestä? Mitkä erot naisten harjoittelussa johtuvat fysiologisista eroista ja erilaisesta anatomiasta ja missä määrin harjoittelua raamittavat sosiaaliset normit ja mielikuvat? Ovatko kovat treenit ja raskaat painot oikeasti uhka naisellisuudelle tai peräti epäfysiologisia?
Suhtautumisessa naisten urheiluun ja 
liikkumiseen on kyse muustakin kuin ruumiinkulttuurista. Asenteet heijastavat yhteiskunnan yleistä suhtautumista naisiin ja sukupuolten tasa-arvoon. Kilpaurheilu on mielletty maskuliiniseksi voimainmittelöksi, itse asiassa sana jo itse sana ’urheilu’ viittaa urhoon ja urheuteen. Antiikin olympialaisissa naisilla ei ollut asiaa edes katsomoon- kisapaikalle erehtynyttä naimisissa olevaa naista uhkasi kuolemantuomio.
Nykyaikainen urheilukulttuuri alkoi muotoutua 1800-luvulla. Voimistelua pidettiin tällöin yleisesti hyväksyttävänä ja naisille soveltuvana liikuntamuotona. Silloin ajateltiin, että voimistelu lisää naisen vartaloon jäntevyyttä ja notkeutta sekä lisää henkistä sitkeyttä parantaen siten naisen kyvykkyyttä synnyttää terveitä ja elinvoimaisia lapsia ja kasvattaa heistä yhteiskuntakelpoisia kansalaisia. Voimistelun lisäksi tytöille sai opettaa muitakin lajeja, kunhan se tehtiin virkistymisen ja terveyden hengessä. Kun kilpaurheilu alkoi rantautua Suomeen 1800-luvun lopulla, naisten mukanaoloa ei vielä kyseenalaistettu. Vuosituhannen vaihteessa määrätietoinen ja rohkea moderni naistyyppi teki nousuaan ja osallistuminen urheiluun miesten rinnalla tuki sekä tätä pyrkimystä että sukupuolten tasa-arvoa.
Naisten urheilu joutui vastatuuleen 1920-luvulla. Kilpaurheilun katsottiin vievän energiaa, joka tulisi mieluummin käyttää lasten kasvatukseen. Kilpailu ja siihen kuuluva aggressiivisuus olivat sen ajan naiskuvalle vieraita käsitteitä. Naisten ajateltiin olevan fyysisesti niin heikkoja, että heidän tulisi välttää liiallista väsymistä. Lääkärit pelkäsivät, että urheilu turmelee naisen terveen ruumiin ja vahingoittaa naisen sukupuolisuutta ja on siten voimakkaassa ristiriidassa äitiyden kanssa. Naisten urheilua pidettiin luonnottomana ja siveettömänä ja sen pelättiin aiheuttavan terveydellisiä ja esteettisiä haittoja. Naisten Liikuntakasvatusliitto kumosi vasta vuonna 1949 lausuntonsa, jonka mukaan ”urheilu sopii naiselle vain, jos siinä ei tavoitella tuloksia ja jos sitä opettaa ja ohjaa nainen”.
Nykyisin 1900- luvun alun näkemys naisten urheilusta saattaa naurattaa, mutta edelleen elävät vahvat käsitykset naiselle ja miehelle sopivista urheilulajeista ja kehon käytöstä. Naisille katsotaan sopiviksi lajit, joiden liikekielessä korostuu estetiikka, tasapaino ja ilmaisullisuus. Miesten lajeja ovat lajit, joissa korostuu aggressiivisuus, fyysinen kontakti tai kestävyys. Mediassa naisten urheilu on marginaalissa ja uutisointi kohdistuu usein urheilun ulkopuolisiin tekijöihin, kuten ulkonäköön tai perhesuhteisiin. Perinteisesti vähäistä medianäkyvyyttä perustellaan sillä, että naisurheilu ei ole kiinnostavaa hitauden ja heikomman tulostason vuoksi. Naisurheilusta tekee kiinnostavaa ainoastaan paljas pinta. Sukupuolten väliset fysiologiset ja anatomiset erot selittävät osaltaan eroja tulostasossa, mutta toisaalta medianäkyvyys ja yleinen suhtautuminen naisten urheiluun vaikuttavat sekä kilpailijamääriin, että harjoittelumahdollisuuksiin. Näkyvyys luo kiinnostusta: yleisön on vaikea kiinnostua asioista, jotka eivät juuri koskaan ole esillä tai jotka esitetään asiaankuulumattoman tekijän perusteella tai naureskellen.
Naisen ja miehen välillä on fysiologisia ja anatomisia eroja, jotka vaikuttavat harjoitteluun ja suorituskykyyn. Ei ole uutinen, että miehet ovat naisia vahvempia. Tämä johtuu osin naisten pienemmästä koosta, suuremmasta suhteellisesta rasvanmäärästä ja erilaisesta lihassolujakaumasta. Miehillä lihasmassaa kertyy suhteellisesti enemmän ylävartaloon ja naisilla alavartaloon. Lihasmassan erilaisen painottumisen ja miesten suuremman lihasmassan vuoksi naisten ylävartalon maksimivoima on 50-60 % ja alavartalon 60-70% miesten vastaavasta. Jos voimatasot suhteutetaan rasvattomaan massaan, ylävartalon tulokset yltävät 70 % miesten tuloksista ja alavartalon osalta tulokset voivat ylittää miesten tulokset. Myös lihassolujakaumassa on eroja: miehillä nopeita lihassoluja on enemmän ja niiden poikkipinta-ala on suurempi. Miesten korkeammat testosteronitasot mahdollistavat lihasten aggressiivisemman käskytyksen. Tästä syystä miesten voimantuottonopeus on suurempi. Toki kovempaan irtiottokykyyn voi vaikuttaa myös salikulttuuri. Koska naisilla on enemmän hitaita lihassoluja, naiset vastustavat väsymystä miehiä tehokkaammin, joten naiset voivat tehdä miehiä enemmän toistoja isommalla suhteellisella kuormalla. Naiset myös väsyvät voimaharjoittelussa miehiä vähemmän, miesten isometrinen voimantuotto kuormittavan voimaharjoituksen jälkeen laskee 10 % ja naisella vain 5 %.
Ei ole myöskään uutinen, että miehet ja naiset ovat anatomisesti erilaisia. Naisten ylävartalon rakenne on miehiä epäedullisempi voimantuoton näkökulmasta. Naisen leveämpi lantio kääntää reisiluun linjaa ja polvea helposti sisäänpäin ja tämä voi lisätä riskiä polvivaivoihin. Polvivaivojen riskiä lisää myös se, että naisilla etureidet ovat miehiä useammin takareisiä vahvemmat. Naisilla nivelten yliliikkuvuus on miehiä tavallisempaa ja tästä syystä ranteiden, kyynärpäiden, nilkkojen ja polvien liikehallintaan tulee kiinnittää erityistä huomiota. Naisilla jänteet myös vahvistuvat ja palautuvat miehiä hitaammin kuormituksesta.
Osa tutkimustiedosta antaa olettaa, että naisilla voiman ja lihasmassan kehitys vaatii miehiä pitkäjänteisempää ja intensiivisempää työtä. Tulosten kirjavuutta saattaa selittää se, että naisilla yksilölliset erot harjoitusvasteissa ovat miehiä suuremmat. Osa tuloksista lienee selitettävissä testosteronilla, mutta osa saattaa johtua eroista harjoittelukulttuurissa. Miehillä on taipumuksena käyttää isompia painoja kuin tekniikka suo, naiset taas arastelevat vastuksen lisäystä ja suosivat ylivarovaisen hidasta liikenopeutta. Miehet saattavat riehuessaan rikkoa itsensä, mutta ei naisten ylivarovaisuus ja hitauskaan välttämättä tuota toivottuja tuloksia. Kun liikkeiden suoritusnopeus on korostetun hidas, naisen suhteellinen voimantuoton heikkous korostuu. Liian pieni kuorma ja liian hidas suoritusnopeus ei riitä pakottamaan nopeita lihassoluja töihin.
Naisten kyky adaptoitua harjoitukseen poikkeaa miehistä. Naiset tarvitsevat pidempää harjoittelun sisäänajovaihetta. Naisilla jänteet vahvistuvat miehiä hitaammin, joten ne tarvitsevat aikaa sopeutuakseen ehtisivät mukaan kasvaneeseen kuormitukseen. Toisaalta naiset adaptoivat miehiä nopeammin samanlaisena pysyvän harjoitusohjelmaan ja harjoittelun teho alkaa laskea.
Perinteisesti on ajateltu, että se mikä mies voimalla ja fyysisyydellä voittaa, sen nainen sitkeydellä ja periksiantamattomuudella saavuttaa. Mutta vaikka naisten kilpailuhistoria pitkissä ja ylipitkissä kestävyyslajeissa onkin lyhyt, kestävyyslajeissa suorituskyvyn sukupuoliero on pieni. Pieni koko, hyvä aerobinen kapasiteetti, korkea stressinsietokyky ja pitkäjänteisyys ovat voittavia ominaisuuksia kestävyysurheilussa.
Pitkän kirjoituksen pointtina on se, että urheilu ja liikunta eivät ole muusta sosiaalisesta elämästä irrallisia alueita, vaan ne osaltaan heijastavat yleistä suhtautumista naisiin ja tasa-arvoon. Toisaalta hiljalleen myös liikuntakulttuuri muuttuu: suoritusten ja kilpailun sijaan on trendikästä tavoitella parempaa ja terveellisempää elämää, mielenrauhaa ja itsensä löytämistä. Kauneusihanteetkin muuttuvat: laihuus ei enää olekaan tavoiteltavaa, vaan lihaskuntoharjoittelulla kehosta on luotava sopivasti muodokas. Mutta mikä onkaan sopivasti, mikä on liikaa ja kuka sen määrittää ja millä perustein? Naistenpäivän kynnyksellä liikuntaan liittyvien odotusten ja olettamusten hylkääminen voisi olla sukupuolineutraali neuvo. Kokeile rohkeasti. Älä anna urheilun historiallisen painolastin rajoittaa tekemisiäsi edes alitajuisesti. Älä alistu vähäteltäväksi, vaan tee ylpeästi omat valintasi.
Täti Aurinkoinen