Kuinka pilataan hyvä harrastus?

 In Täti Aurinkoisen hilpeä hyvinvointiblogi

 Miulla oli hyvä harrastus: hölkkä. Joskus lokakuussa aloin hölkötellä. Ihan siitä vaan, ilman suurempia suunnitelmia. Lyhyttä lenkkiä metsässä, joka aamu, vanhan koiran vauhdilla. Puhtaasti mukavuusalueella. Huomasin, että lenkki palauttaa kivasti sekä pään että ruumiin. Otin kerran sykemittarinkin mukaan. Totesin pysyväni noin kymmenen pykälää aerobisen kynnyksen alla. Tai sen sykelukeman alla, missä aerobinen kynnys joskus kymmen vuotta sitten oli. Silloin asialla oli olevinaan jotain merkitystä.

Kului pari viikkoa. Ensimmäisen kerran kävi mielessä, että voisin palata kisaradoille. Jos vaikka Haanjassa vuoden päästä juoksisin 100 km. Enhän mie ole koskaan juossut edes maratonia. Tuossa sitä tulisi  kertalinttuulla kaksi ja vielä puolikas päälle. En tiedä mikä ajatuksessa oikein kiehtoi. Itsensä voittaminen on minusta yliarvostettua. Itsekuri myös. Raja ihailtavan itsekurin ja jääräpäisen hölmöilyn välillä on hiuksenhieno ja usein arvioijan silmässä. Niin monta ylipitkää matkaa muilla välinein on takana, että kantapään kautta koettuna on se, että jos ei mokaa ja riko itseään tahi välineitään, yleensä pääsee maaliin, paitsi jos järjestäjä aikarajan täyttyessä liputtaa ulos. Juoksussa kai kiehtoi flow, joka käsittääkseni syntyy rytmikkään liikkeen ja hengityksen yhteisvaikutuksena. Se juoksun sietämätön keveys, kun ajatus vaeltaa ja jalat rullaa omiaan.  Toinen asia oli tuttuus. Juoksun rytmi ja liike vuosien tauon jälkeen tuntui niin tutulta, aivan kuin olisi kotiin palannut.

Juoksin siis aamusta aamuun. Pääsin juoksemaan Central Parkiin ja tunturiin. Umpihankeen ja helteisille luostarin rappusille. 141 aamua sain juosta putkeen ja sitten tuli mahatauti. Ei siinä mitään, pidettiin mahatauti pois ja jatkettiin harjoituksia. Luovuin vähän päivittäisestä juoksusta, jos edessä oli mahdottomia aikatauluja tai äärimmistä kuormitusta muuten. Lenki oli edelleen lyhyt ja helppo. Joskus kun koirat olivat hoidossa, kokeilin vähän pidempää ja tiukempaakin. Helposti kulki sekin, mutta otti jo aikaa palautua. Haanjan tavoite menetti vähän hohtoaan kun tajusin, ettei sitä juostakaan maastopyöräilyn 100 km reitillä vaan 6 km radalla. Eihän se sentään parkkihallissa juoksua olisi. Juoksu ei ole aiheuttanut vammoja, mutta työt näyttävät kiristävän hermojen lisäksi akillesjänteitä. Edelleen miulla on luottamus siihen, että ehkä saattaisin matkasta selvitä, jos jänteet eivät pamahda, mutta selviänkö elämästä sen jälkeen? Pyörätempausten jälkeen painaa väsymys ja pieni jäykkyys, mutta selviänkö jumpan vetoon juoksuvaelluksen jälkeen. Saanko edes kenkiä jalkaan?

No Haanja hautuu edelleen, ilmoittautuminenkaan ei taida olla vielä auki. Mopo lähti laukalle vasta Kotkis-polkujuoksukisan ilmoittautumisen yhteydessä. Ilmoitin itseni ja puolivahingossa myös Pekan. Yhtäkkiä olinkin liikuttavan tosissani. Kovin alkoi käydä tärkeäksi tietää, miten juoksen muihin verraten. Hyvin? Huonosti? Hyvin huonosti? Polulla kilometriajat eivät juuri sano mitään ja niin innoissani en sentään ollut, että olisin mennyt maantienlaitaan juoksemaan kilpaa omien vanhojen tulosteni kanssa. 

Kävin Kotkiksella oikein  juoksemassa testijuoksunkin. Kellotin kierrokset ja kilometrit. Laadin taulukon, jossa vertailin kisavauhtisen ja rennonkovan kierroksen aikoja ja sykkeitä. Laskin aikoja yhteen ja vertailin viimevuoden tuloksiin. Tein arviota puolimaratonin tavaiteajasta. Juostessani kovaa kierrosta Kotkiksella ypöyksin varhain sunnuntaiaamuna, olin niin tosissani, että varmaan olisin heittäytynyt mättäälle itkemään, jos tulos ei olisi miellyttänyt. Totesin, että kovaan juoksuun ei ole rutiina ja meno oli melkoista huiskamista. Energiaa paloi roihuna, mutta etenemistä ei juuri tapahtunut. Toiselle kierrokselle vähensin napsun vauhtia, ja hommaan tuli huomattavasti enemmän kontrollia ja järkeä. Tosin vauhdin vähennys ei ollut optio vaan pakon sanelema juttu, metriäkään enempää en olisi jaksanut sillä vauhdilla. Laskin hävinneeni viime vuoden tuloksissa melkein 7 min eli 1min/km miehille. Ja vaikka olisin jaksanut juosta kaksi kiekkaa tuolla ylikovalla vauhdilla, en olisi voittanut naisten sarjaa. Lohdutuksi totesin, että N 40 sarjan voittoon olisi riittänyt mainiosti tuo kova kierros ja hönstsäkierros ja vielä olisi ehtinyt kahvit hörpätä. 

Mutta mitä hittoa? Kilpailunhan ei pitänyt kiinnostaa? Vaikka ainahan olen hakeutunut kilpailuihin, ainakin urheilussa. Vieläkään en oikein tiedä miksi. Voittaminen sinänsä ei tuo mitään. Voit voittaa kisan ja silti olla ihan paska. Voit olla viimeinen ja silti tehnyt oivan suorituksen. Sitä paitsi voittaminen on helppoa kun valitsee lajinsa oikein, jos esim on ainut osallistuja tai muut eivät tiedä kilpailevansa. Joskus takavuosina joku hollantilainen tuli tohkeissaan kyselemään  satasen SM luisteluvoiton jälkeen: “Are you Finnish Superstar?” Juu  en, ei tää laji täällä ole ihan niin suosittu juttu kuin tulppaanimaassa.

Mitä nyt on menossa? Puranko turhautumistani kaikessa muussa hakeutumalla kilpailuihin, joissa saavutetaan mittavia tuloksia? Onko tämä(kin) ikä altista sille, että omaa paikkaa pitää hakea vertailemalla muihin?Joku on sanonut, että tyytyväisyys tappaa kehityksen. Mie taas olen enemmän sitä mieltä että tyytyväisyydestä syntyy kehitys.

No nähtäväksi jää tuleeko Kotkiksella turpaan vai pääsenkö ylpistymään. Pitäis varmaan juosta nyt jotain intervallia ja kaikkee, mutta olkoon. Tulee se startti eteen hötkyämättäkin, mutta tuleeko maali? Pilaantuiko hyvä harrastus kisailun myötä vai tuliko siihen vaan lisää suunnitelmallisuutta ja syvyyttä? En tiedä, elämä on muutenkin semmoista säätämistä, että harrastukset menisin ehkä mieluummin ajopuuna.

Call Now Button

Tämä sivusto käyttää evästeitä. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt evästeiden käytön.  Lue lisää