Kampi jäi ajamatta, mutta jotain piti keksiä sunnuntaiaamun virkistykseksi. Juniorijääkiekko piti huolen, että aamulla herättiin ihan riittävän ajoissa. Juniorijääkiekosta ja muista överiksi menneestä lasten harrastusrumbasta miulla olisi paljonkin sanottavaa, mutta se ei kuulu tähän. Joku voisi kyllä kysyä, että kellähän ne harrastukset ovat menneet överiksi. No teini saateltiin bussiin ja muut kakarat nukkuivat vielä autuaina. Aamuhölkällä olo alkoi olla inhimillinen. Kivi etureidessä oli sulanut ja muutenkin kaikki oli kevyellä kuormalla tosi jees. Pekkalla oli muuta puuhaa, joten hetkeen miuta ei kaivannut kukaan. Eipä sillä, porukalla olisi aina kivempaa. Luvassa oli sen verran kivikkoista menoa, että Pekan tuliterää kajakkia olisi kyllä vähän käynyt sääliksi.
Ensimmäinen haaste oli löytää tarvittavat kamppeet ja bodata kajakki auton katolle. Taloudessamme majailee muutama kilometri irtohihnoja, joita ei tosipaikan tullen löydä mistään. Jokaisella naisella pitäisi olla omat hihnat varmassa tallessa, koskaan ei tiedä milloin niitä tarvitsee. Kajakki asettautui auton katolle yllättävän helposti, muutama sentti lisää pituutta ei haittasi yhtään. Vanha partiolainen hallitsee ehkä solmut, mutta hiukan hirvitti hökötyksen katolla pysyminen. Suonenjoen tiellä viriteltiin Voivakka-juoksun kylttejä ja hetken jo tunsin kiusausta, mutta kestin kuin mies ja ajoin määrätietoisesti eteenpäin.
Lehmän jätin parkkiin Lempyyntien laitaan ja kajakin hilasin Suuri Kolunpohjaan. Olin aika huolissani siitä riittääkö Kutunjoessa vesi, jo juhannuksena meno oli melkoista kolinaa.
Suuri Kolunpohja, Pieni Kolunpohja äkäisine joutsenineen ja sitten Kutunjoen suu. Meneehän se alamäkeen vaikka ilman vettä. Melkoista telkkuamista, mutta mukavaa.
 |
| Paljon olen kivikoita kyntänyt, mutta harvemmin tällä vehkeellä. |
Peräsin tuntui olevan vaan tiellä ja seuraavalla alamäkiosuudella juutuin kivien väliin sen verran tiukasti, että peräsin päätti ottaa vähän etäisyyttä. Sain onneksi poimittua karkulaisen takaisin kyytiin. En virittänyt peräsintä enää takaisin, kun ajattelin, että seuraavassa ”koskessa” se taas tarraa johonkin. Erittäin hyvä idea, peräsimetön pullopohjakajakki pyöri pitkin jokea kuin silmät villiintyneen mansikin otsassa, mutta joutihan sitä pyörimään. Sitä paitsi keskivartalon lihakset saivat kovaa jumppaa, jos sitä nyt joku kaipaa. Kylkiluut ja pohkeet olivat tyystin krampissa. Pohkeet eivät tosin edes näin tappijalkaisella sijaitse keskivartalossa.
Keväällä reitillä joutui jalkautumaan kahdesti kaatuneiden puiden vuoksi, mutta joku ihana otus oli käynyt raivaamassa puut pois. Monessa kohdassa jalkautuminen olisi nytkin säästänyt aikaa, mutta kun melomaan on lähdetty niin melomalla mennään vaikka vesi alta pakenisikin. Tuli mieleen, että ensi kautta varten voisi treenata hankkimalla tiukemman aukkopeiton ja vetämällä leukoja kaikkine kajakeineen.
Jos joku ihana otus oli raivannut jokea, oli joku toinen ihana lituskahäntäinen otus käynyt värkkäämässä patoja. Hyvähän se on, että luonnossa säilyy balanssi.
Kutunjoella on hyvin hiljaista, mutta tällä kertaa seuraa piti närkästynyt joutsen. Iso kana kaikessa ylvessään souteli edelläni ja antoi kiihtynyttä palautetta, jos satuin liian lähelle. Jostain syystä se ei lähtenyt lentoon tai kiivennyt rannalle vaikka yritin jättäytyä takavasemmalle. Odotin kokoajan että otus polttaa päreensä ja hyökkää kimppuun. Olo oli ajoittain kuin Lemminkäisellä ( oliko se Lemminkäinen?) joka soutelee pitkin synkkää Tuonelan virtaa. Pääsin linnusta ohi vasta kun joki vähän leveni. Sinne se jäi itekseen kiukuttelemaan. Närkästyneen joutsenen lisäksi ei-niin-toivottua seuraa tarjosi miljoona hirvikärpästä jotka änkesivät silmiin ja korviin. Melo siinä sitten pyörivällä kajakilla, kun pitää huiskia hulluna ötököitä.
No joki loppuu aikanaan ja edessä oli kymmenen kilsan hölkkäsiirtymä takaisin autolle. Mikäpä siinä metsäteitä höyrytessä. Jonkilainen usko juoksukuntoonkin palasi. Menehän se kun ei hötkyä. Kolme tuntia ja hirveen mukavaa.
