Tähän saakka.

 In Täti Aurinkoisen hilpeä hyvinvointiblogi

Viimeinen etappi matkassa oli ajelu lentokentälle ja lento Veronasta Frankfurtin kautta Helsinkiin. Pekka oli taas onnistunut oivasti majapaikan  (B&B CasaXV) valinnassa, aamupalapöydästä oli 3,5 km pyöräily lentokentälle.  Kuten kuvasta näkyy, kuuma on. Aamukahdeksalta +37. Matkan lyhyydestä huolimatta hiki juoksi puroina.

Topattiin fillarit retkipatjan siivuilla ja seurattiin Lufthansan virkailijan tuumailua, että mitenhän himmelit saisi ruumaan. Ratkaisu oli niin ennennäkemätön, että sitä Helsingissä asti hämmästeltiin. Pyörän oli mahduttava hihnalle ja kun se ei mahtunut niin purettiin osia niin kauan, että ryhtyy mahtumaan. No väliäkö hällä, pyörät tuli perille ja mikä parasta ihan ilmaiseksi. Se taisi kyllä olla vahinko?

Ken tästä käy saa kaiken toivon heittää?
Helsinkiin päästyä yritettiin kasailla pyörien lisäksi ajatuksia reissusta. Pyörät tulivat perille ehjinä, mutta ajatukset ovat vielä perin hajanaiset.

Takana on puolen tuhatta kilometriä lihasvoimalla, reilun kymppitonnin nousumetrin verran vastamäkeä, suurinpiirtein samamäärä laskua, kiehtovia polkuja, puuduttavia tieosuuksia, upeita maisemia, mielenkiintoisia ihmisiä ja ihanaa virtaavaa vettä. Ihan täysin ei Albrechtin pääreittiä ajettu ja kerran käytettiin bussia ja kerran hiihtohissiä. Tosin hiihtohissin käyttö taisi itseasiassa lisätä lihasvoimalla tultujen nousumetrien määrää. Tuossa kypsyi ajatus myös siitä, että jos joskus tekisi Laiskat Läskit Alpeilla -tyyppisen reissun: hyödyntäisi hiihtohissejä ja busseja ja ajelisi vaan kivat laaksot. Kovin suurta järkeä ei mielestäni ole siinä, että ensin kantaa pyörän ja romppeet mäelle ja sitten kantaa ne sitten sieltä alas. Vaikka en mie olisi esim. Fimberpassia ikinä halunnut jättää väliin.

Yhä ylös yrittää, vuorelle hän kiipeää. #kävellenolisitjoperillä
Etukäteiskuvitelmia reissusta en oikein ollut osannut muodostaa. Reittikuvauksen olin toki silmäillyt ja nähdyt kuvat poikien edelliseltä reissulta, mutta aika tyhjältä pöydältä lähdettiin. Käkikelloromatiikka on ollut vähän pikkusievää makuuni, mutta nyt ei oltukaan Tahkolla. Luonnon monimuotoisuus ja maisematyypin nopea vaihtuminen oli elämys. Korkeuserot olivat käsittämättömiä. Käsittämätöntä oli myös se miten vaikea oli ennakoida edessä olevan kilometrin vaatimaa voimaa, ajasta puhumattakaan. Osa kylistä ja kaupungeista oli ruuhkaisia, ja reitilläkin liikkui paljon väkeä. Mutta kyllä sitä kuuluisaa Alppien hiljaisuuttakin päästiin kokemaan.
Yksi tärkeä ääni reitillä oli virtaavan veden solina. Se oli läsnä lähes kokoajan. (Tästä näkökulmasta ajatellen kannettiin ihan liikaa vettä mukanamme). Minulle on mahdotonta ajaa joen vieressä tai ylittää puroa ilman että kurkkisin veteen.  Harrastan siis ojia. Tällä reissulla vesi oli suurimmaksi osaksi kirkasta, joten näin paljon kaloja. Onneksi Pekka suhtautuu ymmärtäväistä harrastukseeni, aina on aikaa kurkkia puroihin, kuvata murmeleita, silittää lehmiä ja pelätä hevosia.

Val Moran “villi”hevonen. Luulin, että se haluaa syödä miut. Kuten lajitoverinsa ihmissyöjähevoinen Mallorcalla.
Pyhät äkeät lehmät
Lajitoverit
Etukäteen olin vähän huolissani  jaksamisesta. Paremmassa kunnossa varmaan olin kun yleensä tähän aikaan vuodesta, mutta tunteja satulassa oli takana luvattoman vähän, tunteja jumppasalissa taas tuhottomat paljon liikaa. Akillesjänteet alkoivat olla sen verran kireinä, että kovin suuria loikkia ei ainakaan heti aamusta uskaltanut ottaa. Edellisen kesäloman jälkeen töitä oli tehty ylenmäärin, joten vaikka fyysistä krempaa ei akillesten ja lähtöviikon flunssaa lukuunottamatta ollutkaan, pää oli sen verran päreinä, että vähän ihmetytti kuinka siedän kertyvää väsymystä lomalla, kun koko työvuosi on jatkuvaa tappelua väsymystä vastaan. No taas kerran sain huomata, että samaan tapaan kuin jälkiruoka menee ihan eri mahaan kun pääruoka, niin samaan tapaan työkuormaa menee ihan eri momentilta kun vapaa-ajan säätäminen. Ja vähän samaan tapaan kuin ruoka-asioissa, liikunnassakin panostan mieluusti vain jälkiruokaan.
Fyysisistä vaurioista suurin oli verisuonen katkeaminen jalkapohjasta, mutta eipä siitä alun kivun jälkeen tullut kuin kosmeettisia vaurioita. Ongelmia ajossa aiheutti alussa esiintynyt pahoinvointi ja luvattoman kevyt nukkuminen, mutta nämä ongelmat korjaantuivat ajan kanssa. Olisi mielenkiintoista tietää oliko pahoinvointi kiinni korkeudesta, kuumuudesta vai rasituksesta. Luultavasti kaikista yhdessä, Tottakai välillä väsytti ja ruumis oli käytetyn oloinen, mutta särkylääkkeisiin, kylmävoiteisiin ja kipugeeliin ei tarvinnut turvautua. Helteisestä säästä huolimatta hiertymiltä vältyttiin, tosin rakonestopuikkoa kului metreittän. Miun kengät eivät olleet parhaat mahdolliset, välillä piti ottaa kenkää jalasta ja heilutella varpaita, kun jalkapöydän hermoa alkoi kiristää. Myös boa-kiinnitys tuntui löystyvän pitkillä tunkkausosuuksilla, mutta sovittamatta ostetuksi kengiksi toimivat ihan jees. Jalka siis alkoi muotoutua kenkään.
Ennen lähtöä moni epäili sitä kuinka paljon riitoja pariskunnalle matkalla tulee. En oikein ymmärrä miksi lomalla pitäisi tapella. Tai miksi ylimalkaan pitää tapella. Puhdistaako raju riiteleminen ilmaa? No ei minusta. Ja jos känistä pitää, on väsynyt peruskeskiviikkoilta on paljon otollisempi ajankohta riidalle, kun pitkään ja hartaasti odotettu loma. Totta kai lomaan ladataan odotuksia ja toiveita, mutta tuskin kumpikaan odottaa, että toisen velvollisuus on ne täyttää. Kumpikaan ei lähde näille reissuille miellyttääkseen toista, kumpikin kantaa omat kamansa ja raahaa läskinsä mäen päälle ja vastaa omasta ajosuorituksestaan. Toinen toki antaa välittömästi palautetta, jos tekninen suoritus tökkii. Superihmistä ei tarvitse esittää, saa sanoa jos sattuu tai väsyttää, mutta se on eriasia auttaako se mihinkään. Turhanpäiväiseen kitinään kumpikaan ei ole taipuvainen. Väsyneenä tulee sanottua kaikenlaista, mutta yleensä edes toinen on järjissään ja antaa asian olla. Vaikka hyvin samalla tavalla ajellaankin, mie ajan yleensä ylämäet kovempaa ja Pekka aina alamäet, mutta joutaa sitä mäen jälkeen odottelemaan. En minä tiedä, onko parisuhde sen vahvempi vai heikompi kuin ennen, mutta ainakin jaetaan yksi yhteinen iso kokemus.

Mielikuvat ovat vielä selkiytymättä, ehkä päällimäinen tunne on kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että saatiin molemmat ajaa tämä reissu terveinä ja suhteellisen hyvävoimaisina. Vaikka huomenna sattuisi jotain, näitä muistoja ei vie kukaan. Kiitollinen olen myös siitä, että Pekka järjesti koko jutun. Ihan jo reitillä pysyminen olisi ollut minulle mahdottomuus. Olen niin suuntavaistoton tampio, että minulle on ihan sama antaako käteen kartan vai Ikean kuvaston, kummallakin löydän perille yhtä huonosti. Olisi helposti saattanut käydä niin, että majoitukset ja lennot eivät olisi ihan sattuneet kohdilleen, jos ne minun olisi pitänyt hoitaa. Ajoittain ylenmääräisen kontrolliin taipuvaiselle luonteelleni on hyvin terapeuttista antaa ohjat välillä jollekin muulle ja ajella vaan tyytyväisenä perässä. Tapahtuu mitä tapahtuu kaikesta selvitään,  joko hyvin tai sitten huonosti.
Yksi matkan opetuksista oli se, että kyllähän sitä jaksaa vaikka ja mitä, mutta tarvitsetko sitä aina jaksaa? Meillä useimmilla on kova tarve tehdä asiat hyvin ja aika usein tehdään liikaa. Erikoistilanne on päällä koko ajan, joustetaan ja venytään ja suoritetaan arjen akrobatiaa. Meidänkään perheessä kukaan ei työkseen ainakaan suoranaisesti pelasta ihmishenkiä, eikä kummankaan sormi jätä vesilasiin kuoppaa. Onko kaiki joustaminen vaivan arvoista? Minkä arvoista on stressitön vapaa-aika? Kuinka paljon työt saavat viedä voima vapaa-ajalta? Mikä ylimalkaan on elämän tarkoitus? En minä tiedä.

Kevyempiä opetuksia on sitten se, että kesken ajon oivalsin, että miksi P. Mustajärven soololevyn nimi oli Lago Nero. Joskus rattaat vaan pyörivät kovin hitaasti…

Tarinat tästä reissusta alkavat olla tässä. Ehkä vielä jossain vaiheessa vielä palataan näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Käsitelemättä ovat ainakin muinaiset Engadinin hautajaiset. Blogi tulee jatkamaan tällä osoitteella,  mutta se mistä kirjoitetaan/kirjoitan, on vielä avoinna, luultavasti juttuja omasta päästä. Se on aika varmaa, mistä ei kirjoiteta. Ostoksista tuskin, koska ruuasta ja dieselistä ei montaa tarinaa irtoa. Päivän asukokonaisuudet saattavat myös jäädä esittelemättä.

Kiitos, että kuljit mukana!

Call Now Button

Tämä sivusto käyttää evästeitä. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt evästeiden käytön.  Lue lisää